Enpäs ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Olen, kuten aina, aloittanut useamman luonnoksen ja aion (kuten aina) kirjoittaa ne kunnolla jossakin vaiheessa. Nyt aion kuitenkin kirjoittaa sen kummemmin jäsentelemättömän tunnepurkaustekstin.

Rintakehäleikkaukseni on ensi viikolla. Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, enkö sittenkin loppujen lopuksi pärjännyt tyttönä ihan hyvin? Kai kysymys on ennen kaikkea siitä, että on tiettyjä asioita jotka olen menettämässä lopullisesti: kuten mahdollisuuden helppoon seksuaaliseen kanssakäymiseen vasta tavattujen ja ei-kovin-läheisien ihmisten kanssa. Se oli yksi niistä asioista jotka olivat suuri osa elämässäni silloin joskus, halukkuus satunnaisiin suhteisiin ja kyky tulla muiden haluamaksi, jotka molemmat tunnun nykyään kadottaneen jonnekin.

Kävin uimassa Yrjönkadun uimahallin naistenvuorolla viimeistä kertaa. Heti sisääntultuamme joku mummo ryhtyi osoittelemaan meitä, minun rintakehääni, ja ihmettelemään olemmeko nyt varmasti oikealla vuorolla. Myöhemmin katselin itseäni peilistä ja totesin, etten pahemmin oikeastaan ihmettele: näytin omiinkin silmiini niin paljon mieheltä, että tuntuu hankalalta miettiä miltä näytin silloin ennen, kun olin tyttö.

Eilen katselin taas peilikuvaani, tajusin että jos nyt koettaisin alkaa jälleen tytöksi, saisin sopeutua olemaan parrakas nainen jolla on miehen ääni. Vaikka mastektomia on näyttäytynyt minulle paljon konkreettisempana ja suurempana askeleena kuin testojen aloittaminen, huomaan nyt muuttuneeni jo peruuttamattomasti. En voisi enää yrittää hiipiä takaisiin entiseen elämääni, enkä tosissani sitä oikeastaan haluaisikaan. Kai minua kuitenkin pelottaa se, etten voi yhtään tietää, millainen elämä edessäni on.

Koulussa harjoittelimme potilaan vuodepesua ja minä mietin, joudunko itse joskus vanhainkotiin, ja millainen olen siellä? Miten hoitajat suhtautuvat mieheen jolla on "naisen" alapää? Ja onko minulla silloin vielä, vai taivunko normaaliuden kaipuussani ja kokeilunhalussani vielä joskus operaatioihin, jotka tässä vaiheessa tuntuvat minusta omalla kohdallani hyödyttömiltä ja typeriltä?

En sietänyt pitkään aikaan rintojeni koskettamista seksin aikana. Nyt, viimeisen puolen vuoden aikana, kun minulla on ollut takaraja leikkaukselle, olen halunnut että niihin kosketaan, olen nauttinut siitä, se on kiihottanut minua. Puristelen niitä toisinaan itsekseni, kokeilen miltä ne tuntuvat, punnitsen voisinko elää niiden kanssa. En voisi, enkä haluaisi olla niiden kanssa missään tekemisissä ellen tietäisi pääseväni niistä kohta eroon. Olen odottanut tätä yli kymmenen vuotta jonkinlaisena mahdollisuutena ja yli kaksi vuotta todellisena asiana, jonka tiedän koittavan jossakin vaiheessa. Puoli vuotta ajatuksella "viimeistään helmikuun lopussa".

En vieläkään käsitä, että kohta se tapahtuu ihan oikeasti. Kymmenen tai yhdentoista päivän päästä pääsen kaiketi kotiin sairaalasta. En osaa kuvitella miltä se tuntuu, enkä ehkä halua edes yrittää. Joka tapauksessa binderiä tai vastaavaa systeemiä joutuu pitämään vielä ainakin kuukauden, joten turha sitä on tässä vaiheessa ajatella että koko homma olisi ohi viikon päästä.

Ehkä mastektomia auttaa minua edes vähän lähemmäksi sellaista välitöntä suhtautumista kehooni, joka minulla oli ennen kun aloin tajuta että sen pitäisi olla minun kehoni ja minun pitäisi määritellä sitä mieluummin kuin sen minua.