Olen huomannut itsessäni uudelleen alkavan masennuksen oireita. Jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden, olen kuitenkin koettanut olla huomioimatta niitä. Muutama päivä sitten aloin ensimmäistä kertaa ajatella asiaa kunnolla, ja tajusin, että tunnen jonkinlaista pakkoa pitää kiinni siitä, että prosessiinlähtöpäätös on muuttanut elämääni paljon jä pysyvästi, enkä yksinkertaisesti enää voi kärsiä masennuksesta. Totta onkin, että viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kaiketi parhaimpia ja helpoimpia elämässäni - en ole kokenut tarvetta vahingoittaa itseäni, olen pystynyt torjumaan ylivoimaisesti suurimman osan halustani jättää syömättä, en ole nukkunut erityisen huonosti enkä itkenyt viikkokausia ilman syytä (enkä oikeastaan muutenkaan). Mutta epäilen, että tarpeessani kieltää masennuksen mahdollisuus on kysymys eräänlaisesta kommentoinnista siihen perinteeseen, jossa transsukupuoliset esitetään masentuneina ja moniongelmaisina. Tavallaan kysymys on siis siitä, että haluan olla hyvä transsukupuolinen, rakentaa transprosessistani jonkinlaisen jos ei menestys- niin ainakin edistymistarinan.

Tämä on tietenkin typerää. Se, että myönnän olevani masentunut, ei vielä tarkoita että masennukseni a) olisi vakavaa ja ylitsepääsemätöntä tai b) johtuisi transsukupuolisuudestani. Täm jälkimmäinen onkin ehkä kaikkein tärkein huomio. En voi mitenkään olettaa, että muut ihmiset näkisivät minut jonain muuna kuin transsukupuolisuuden edustajana, jos itse palautan kaikki omat kokemukseni siihen. Osa niistä asioista, jotka masentavat minua, toki liittyvät aiheeseen mutteivät johdu siitä, vaan ne johtuvat esimerkiksi muiden ihmisten reaktioista asiaan. Ja osa masennuksen aiheistani taas ei liity koko asiaan ollenkaan, vaan samanlaisiin stressinaiheisiin kuin muillakin ihmisillä; opiskeluun, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, yleiseen ajanhallinnan vaikeuteen ja niin edelleen.

Olen ollut tilanteissa, jossa minut on oletettu jollain tapaa onnettomaksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi nimenomaan sukupuolikokemukseni takia. Esimerkiksi tutoropettajani otti aiheen esille ja huolimatta siitä, että sanoin etten koe tarvetta keskustella siitä hänen kanssaan, koetti onkia jos nyt olisi kuitenkin, kerro vaan jos on jotain vaikeaa tässä. Tällainen kohtelu herättää vastareaktion, joka on tietysti siinä mielessä epäterveellinen että se voi johtaa myöhemmin ilmi tulevien ongelmien kieltämiseen. Ja vaikka olisinkin kokenut oloni masentuneeksi tai muuten huonoksi mainitun keskustelun aikoihin, ei minulla nähdäkseni olisi ollut mitään velvollisuutta kertoa siitä tutoropettajalleni. Transihmiset nähdään ehkä jollain tapaa enemmän automaattisesti julkisen mielenkiinnon kohteena ja selitysvelvollisina; eräskin luokkatoverini harmitteli sitä, kun en ollut paikalla tunnilla jolla puhuttiin transsukupuolisuudesta, koska hän olisi kuulemma ollut kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksiani. Kyseinen ihminen ei siis ole ikinä muuten puhunut minulle mitään, emmekä todellakaan ole edes kavereita. Kuitenkin hyvin henkilökohtaisten kokemuksieni sukupuoli-identiteetistäni, seksuaalisuudestani ja ilmeisesti myös mahdollisesta tai todennäköisenä pidetystä masennuksestani pitäisi siis olla muiden ihmisten kuultavissa ja ruodittavissa.

Oman masennuksen myöntäminen tuntuu minulle vähän siltä, kuin myöntäisin että olen epäonnistunut tämän prosessin suhteen eikä se ollutkaan mikään ratkaisu. Olen edelleen epävarma monista asioista ja prosessiin lähteminen on tuonut lisää epävarmuuden aiheita ja tietoisuuden siitä, että olen yhä enemmän marginaalissa, kun jo aiemminkin olin vähintäänkin vaikeasti ymmärrettävä. Toki tiedostan olevani henkisesti paljon paremmassa kunnossa kuin olisin jos olisin jatkanut entiseen tapaan. Oleellista olisikin se, että myöntäisin etten pysty jättämään entisen elämäni ongelmia taakse, vaan minun pitää myöntää että aiemmatkin kokemukseni vaikuttavat minuun yhä. Oleellista olisi myös muistaa, että tämänhetkisetkin asiat vaikuttavat, enkä ole immuuni negatiivisille tunteille vaikka elämäni monella tasolla onkin parantunut. Toivoisin että vielä lisäksi pystyisin muistamaan sen, että itsekin voin vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Ja että minulla olisi voimia siihen.