En ole luultavasti tästä aiheesta pahemmin puhunut, mutta mulla on lapsi. Lapsi on päiväkoti-iässä, ja päiväkodista kehotettiin ottamaan yhteyttä perheneuvolaan, sillä lapsi ei tykkää puhua päiväkodissa hoitajille. Puhumattomuus ja muu ujous ei olisi muuten mun mielestä ongelmallista - olin itsekin tosi ujo lapsena ja tutustuin oma-aloitteisesti ihmisiin vasta yläasteella - mutta lapsi ei uskalla tai halua tai osaa kertoa esimerkiksi vessahädästään. Siksi siis menimme toisen vanhemman kanssa tapaamaan perheneuvolan psykologia ja sosiaalityöntekijää; jotta saisimme kartoitettua tilannetta ja pohdittua siihen ratkaisuja.

No, oltiin oltu sisällä ehkä pari minuuttia, kun alkoi keskustelu, joka koski minun sukupuoltani. Kummallakin työntekijällä tuntui olevan olettamuksena se, että lapsen puhumattomuus ensinnäkin johtuu jostain suuresta synkästä salaisuudesta tai muusta vaikeasta asiasta, josta ei voi tai saa puhua ulkopuolisille, ja toisekseen että tämä vaikea asia ilmiselvästi on minun sukupuolenkorjaukseni ("sukupuolenvaihdosleikkaus" mainittiin, olisi pitänyt ottaa bingoruudukko mukaan). Sen vääntämiseen, että minun sukupuoleni ei ole asia, josta millään tavalla haluaisin keskustella kyseisten henkilöiden kanssa, meni tunti. TUNTI. Heti alusta alkaen sanoin, että jos asiaa lähestytään asettamalla sukupuolenkorjaukseni ongelmaksi, en aio käydä enää yhdessäkään tapaamisessa. Vähän myöhemmin kysyin, onko heillä ylipäätään minkäänlaista koulutusta sukupuolivähemmistöistä. "Ei nyt ehkä sellaista varsinaista ammatillista, mutta..." oli vastaus, johon totesin että he käsittelevät asiaa pelkällä mutulla, ja että niin kauan kuin heillä ei ole esittää pätevää tutkimustietoa siitä, että vanhemman sukupuolenkorjaus aiheuttaa lapselle ongelmia, he saavat myös luvan olla olettamatta sitä minun kohdallani.

Tällaisissa tilanteissa - siis sosiaaliviranomaisten tai terveyden- tai sairaanhoidon henkilöiden kanssa - halu rajata jokin asia ulos keskustelusta tunnutaan näkevän helposti jonkinlaisena kokonaisvaltaisena hoitokielteisyytenä. Olen pistänyt merkille, että virastojen koko rakenne, tilojen järjestämisestä henkilökunnan suhtautumiseen, pakottaa siellä asioivan alisteiseen asemaan. Virastoihin ei voi mennä vaatimaan asioita, niissä pitää pyydellä, selitellä ja hallita byrokratian kieli. Kun vetää rajan johonkin kohtaan, se on epätyypillinen teko ja tulkitaan jopa asosiaaliseksi käyttäytymiseksi. Kummankin työntekijän tuntui olevan todella hankala ymmärtää sitä, että voin kyllä vastailla taustakysymyksiin lapsen kehityksestä ja perheolosuhteistamme, mutta en aio ryhtyä tekemään selkoa siitä, missä vaiheessa aloin suunnitella prosessiin lähtemistä. Lopulta sain asian ainakin tämän kerran ajaksi pois pöydältä, kun sanoin että voin toki vastata niihin kysymyksiin joita yleensäkin perheille esitetään, mutta niin kauan, kuin jokaiselta täällä käyvältä ei vaadita selvitystä hänen sukupuoli-identiteetistään, en hyväksy että sitä vaaditaan myöskään minulta.

Toki sukupuoltani sivuttiin myöhemminkin puhuttaessa siitä, millaisia nimityksiä perheenjäsenistä käytetään. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut suhtautuvat niin suurella kiihkolla siihen, ettei vanhempia nimitetä isäksi ja äidiksi. Itse kutsuin ja kutsun edelleen vanhempiani pelkillä etunimillä, ja tiedän että he suhtautuisivat äidittelyyn ja isittelyyn todellä epäluontevasti. Tätä ratkaisua ovat ulkopuoliset kummeksuneet päiväkodista lähtien, ja aina löytyy ihmisiä, jotka mukamas tietävät asian minua paremmin. On sanottu muun muassa, että on vanhempiani kohtaan loukkaavaa kutsua heitä nimeltä. Koska en ole tottunut omassa lapsuudenperheessäni nimittelemään vanhempiani sen kummemmin, en ole pitänyt sitä omallakaan kohdalla tarpeellisena. Olen ollut lapselleni vanhempi, jolla on nimi, ja mielestäni se on riittänyt. Perheneuvolalle se ei kuitenkaan riitä, vaan asiasta jauhettiin puolisen tuntia. Vielä senkin jälkeen, kun olin kolmeen kertaan sanonut että selvä, ymmärrän pointtinne, keskustelemme asiasta lapsen kanssa myöhemmin. Mutta varsinainen paukku ei edes ollut tässä, vaan siinä, että toinen työntekijöistä - käsittääkseni se sosiaalityöntekijä - alkoi kysellä, että jos minua voi kerran sanoa isäksi, niin voisikohan toista vanhempaa nimittää sitten vaikka isäpuoleksi, tai ehkä sedäksi tai joksikin sellaiseksi. Tässä vaiheessa aloimme olla melkoisen puulla päähän lyötyjä, ja toinen vanhempi, joka siis on lapsen biologinen isä, sanoi että tällainen ei kyllä tule millään tavalla kysymykseen. Työntekijä kierteli ja kaarteli ja sanoi ymmärtävänsä että meillä on "ideologia", mutta tässä on kuitenkin lapsi tulilinjalla, ja yhteiskunnassahan nämä asiat nyt ovat tietyllä tavalla. Viimeistään tässä vaiheessa itselläni alkoivat palaa päreet moiseen kiertelyyn, ja kysyin että koettaako hän nyt jollain tapaa kiertoteitse viestittää meille, että yhdessä perheessä ei voi olla kahta isää? Ja että jos ja kun ilmeisesti koettaa, niin miten tämä suhtautuu heidän suureen teoriaansa siitä, että lapsen puhumattomuuden taustalla on jokin suuri salaisuus, ja että tämäkö nyt sitten lasta auttaisi, jos hänen isäänsä ryhdyttäisiin nimittämään sedäksi?

"Kyllähän se vähän pahalta kuulostaa kun sä sen tuolla tavalla laitat", työntekijä vastasi. Tämän jälkeen sanoin laskujeni mukaan neljännen kerran, että voimme keskustella tästä nimitysaiheesta lapsen kanssa, mutta kyseessä on kuitenkin meidän perheemme sisäinen asia, jota ei ole mitenkään tarpeen tässä määrin tapaamisessa ruotia. Viimeiset viitisentoista minuuttia melkein puolitoistatuntiseksi venyneestä tapaamisesta saatiinkin sitten puhuttua siitä aiheesta, jota varten olimme paikalle tulleet. En oikeastaan kykene ymmärtämään, millä tavalla tuollaisessa asemassa olevat ihmiset voivat puolustella omaa tietämättömyyttään ja osaamattomuuttaan sillä, että ovat perehtyneet ainoastaan "lapsia ja perheitä koskeviin" asioihin - ja sitten samaan aikaan olla sitä mieltä, että tämä asiahan nyt koskee lasta mitä suurimmissa määrin. Me molemmat vanhemmat huomautimme siitä, että koko lähestymistapa tuntui aika erikoisen ongelmalähtöiseltä - ja että todennäköisesti jos olisimme olleet heteropariskunta, syyttävällä sormella olisi osoiteltu sitä, että erosimme lapsen ollessa vuoden ikäinen. En kovin korkealle jaksa arvostaa sellaista lähestymistapaa, joka olettaa lapsen kaikkien ongelmien johtuvan siitä, jos perhe jollain tapaa poikkeaa normista. Se, että huomautin lapseni osanneen puhua ja olleen ujo jo pitkään ennen kuin edes lähdin sukupuolenkorjausprosessiin, ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota. Epäilen, kuultiinko sitä edes ollenkaan.