Blogiani on näemmä luettu Normihomolehden eli tuttavallisemmin NHL:n toimituksessa, ja olisiko jopa lisääntynyt lukijamääräni kytköksissä minulta napattuun lauseenmittaiseen sitaattiin lehdessä?

Koska olen, kuten kaikki bloggaajat, itserakas ja huomionkipeä, en tietenkään voi olla tuntematta itseäni imarrelluksi siitä tavasta, jolla NHL:ssä on irrotettu lauseeni asiayhteydestään ja sijoitettu se osaksi muiden samanlaisten vähän höpsähtäneiden ja asioita tajuamattomien kaikestavalittajien kommenteista koostettua palautetta, joka ennen kaikkea todistaa miten Normihomolehti joutuu taistelemaan paitsi niiden tylsien heteroiden, myös meidän toisten(sic) ymmärtämättömyyttä ja tuomitsevaa asennetta vastaan.

Nyt lopetan kuitenkin ymmärtämättömän mediakommentointini, ja palaan pääasialliseen alaani eli puhumaan itsestäni.

Olen käynyt kuukauden sisällä plastiikkakirurgin ensitapaamisessa, hormonipolin puolivuotiskontrollissa sekä tapaamassa ensimmäistä kertaa uutta sairaanhoitajaani Transseksuaalien tutkimusyksikössä, jossa diagnoosin jälkeen tehdään vielä jonkinlaista seurantaa lähinnä henkisestä voinnista, ymmärsin. Oma käyntini kesti noin kymmenen minuuttia, jonka aikana kerroin lyhyesti missä vaiheessa prosessia olen, miten ihmissuhteeni sujuvat ja minkälaiset tulevaisuudensuunnitelmat minulla tällä hetkellä on. Hoitaja totesi, että ei varmaankaan tarvitse sen pidemmin jutella, kun en kerran vaikuta siltä että minulla olisi mitään kysyttävää tai sanottavaa. Olin samaa mieltä, ja sainkin seuraavan käyntikerran vasta reilun parin kuukauden päähän. Muutamia viikkoja sitten minulle soitti myös sen erikoissairaanhoitajan seuraaja, jonka luona kävin muutama vuosi sitten purkamassa itseäni. Sanoin että hoitosuhteen voi minun puolestani lopettaa, sillä en koe olevani sen kummemmassa tuen tarpeessa kuin mitä saan lähipiiriltäni.

Edellisen merkinnän kirjoitin piikkipäivän mentyä ohi, ja vaikka väliaika ylittyikin normaalista vain yhdellä päivällä, huomaan silti miten dramaattinen vaikutus sillä on mielialaani. Ennen piikkipäivää saatan olla muutaman päivän ajan hermostunut tai helposti ärtyvä - kuten olen itse asiassa taas pari päivää ollut - mutta jos pistäminen venyy, tulee älytön pudotus. Ymmärrän hyvin monien puheet siitä, miten testoilla ollessa tuntuu siltä kuin olisi vihdoin oikeaa polttoainetta aivoille, että koko aiemman elämänsä on ollut jotenkin vain puolittain olemassa ja vasta testoilla todella oma itsensä, sillä juuri niin olen itsekin asian kokenut.

Olen kuitenkin alkanut pelätä pistämistä, mikä ehkä vaikuttaa myös hermostuneisuuteeni piikkipäivän lähestyessä. Tiedän, millainen vaikutus on sillä, ellen saa testosteronia elimistööni oikeaan aikaan, kahden viikon ja kahden päivän välein, mutta pistäminen on alkanut tuntua välillä niin epämiellyttävältä, että tekisi mieli olla pistämättä ollenkaan. Olen pistänyt neulan muutaman kerran vahingossa johonkin suoneen, luultavasti pieneen, mutta siitä huolimatta pelästyn aina melko lailla kun ruiskun mäntää takaisinpäin vetäessäni ruiskuun tulee verta. Kerran onnistuin jopa ensin kokeilemaan vetämällä, tuleeko verta, eikä sitä tullut, mutta kun aloin painaa mäntää alaspäin tuntui oudolta ja tarkistin vielä kerran, jolloin verta tulikin. Inhottavaa. Nyt olen ajatellut käydä pistättämässä seuraavan annoksen terveydenhoitajalla, mutta seuraava piikkipäivä taitaa olla huomenna enkä ole selvittänyt edes, tarvitseeko minun varata aikaa. Hermostuttaa siis.