Törmäsin taas aiheeseen, jota olen tässä muutaman vuoden aikana miettinyt useammankin kerran, nimittäin outtaamiseen. Tälle ei ole olemassa mitään kunnollista suomenkielistä termiä, joten joudun tyytymään englanninkielisestä mukailtuun. Outing tarkoittaa jonkun ihmisen omien asioiden, esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen tai transtaustan, paljastamista. Olen huomannut, että kaikkein eniten muiden ihmisten taustoista minulle puhuvat itseään tiedostavina pitävät ja/tai toiset transihmiset. Tuntuu vallitsevan jonkinlainen ajatus siitä, että koska me nyt molemmat ollaan ja tiedetään ja osataan suhtautua, niin voinpa kertoa sulle että kaverini se-ja-se koki vaikkapa hormonihoidon aloituksen tällä tavalla.

Voin kertoa oman kantani muiden asioista puhumiseen, mutta se on vain omani, ei mikään yleinen korrektiuden määritelmä eikä kaikkien, ei välttämättä edes kovien monien, tranihmisten mielipide. Minun mielestäni outtaamista on esimerkiksi se, että nimellä kerrotaan jonkun minulle tuntemattoman ihmisen prosessista tai kokemuksista. Ilmiselvää outtaamista on, kun kerrotaan että "toi on trans", mutta saman asian voi tehdä monella tapaa hienovaraisemminkin - kertoa vaikka jonkun olevan tietyllä nettifoorumilla tai vertaistukiryhmässä, jossa käyvät vain ja nimenomaan transihmiset. Erään kerran törmäsin jopa varsinaiseen ryhmäouttaamiseen, kun eräs silloinen kaverini ihasteli, miten hienot nimet "kaikilla teillä pojilla" on - ja luetteli sitten nimeltä kaikki tuntemansa transpojat.

Jos joku kertoo minulle, vaikka epäsuorastikin, jonkun kaverinsa olevan trans, siitä ei suinkaan tule minulle turvallinen ja sellainen olo, että tässäpä ollaan nyt samalla viivalla ja samaa porukkaa. Siitä tulee sellainen olo, että minullakaan ei ole mahdollisuutta päättää, mitä haluan kertoa, kenelle ja missä tilanteessa, sillä nämä samat ihmiset saattavat hyvinkin hoitaa kertomisen puolestani. Samasta syystä minulle tulee epämukava olo, kun joku kertoo vaikkapa jonkun puolituttuni leikkauksen sujumisesta; mielestäni ne asiat eivät kuulu minulle, vaikka tietäisinkin sen ihmisen olevan trans.

Usein ihmiset, joille olen huomauttanut tästä muiden asioiden kertomisesta, puolustautuvat sille että kyseiset ihmiset ovat "itsekin niin avoimia" - se ei kuitenkaan muuta tilannetta yhtään mihinkään. Saatan itsekin kertoa taustastani tai asioistani hyvin avoimesti jopa aivan äskettäin tapaamalleni ihmiselle, mutta silloin teen itse sen päätöksen. Jos kerron jotakin asiaa itsestäni, se ei tarkoita, että annan samalla ihmisille luvan kertoa sitä eteenpäin. Ja vaikka jollakin olisi eksplisiittinen lupa kertoa toisen ihmisen asioista kelle tahansa, en ymmärrä miksi se olisi tarpeellista?

Tässä vaiheessa törmätään sitten sellaiseen asiaan kuin "näkyvyyden lisääminen"; hyvä ja tärkeä asia. Omastakin mielestäni on varsin olennaista, että ihmiset tulevat tietoisiksi transihmisten olemassaolosta. MUTTA TÄHÄN EI TARVITA KENENKÄÄN TOISEN NIMIÄ. Jotkut haluavat esiintyä julkisuudessa omalla nimellään ja kasvoillaan, ja kunnioitan heidän päätöstään. Jokaisen tulisi voida itse tehdä päätös siitä, missä tilanteissa haluaa esiintyä mitenkin. Vaikka joku olisi julkisuudessa esillä nimenomaan transsukupuolisuutensa kautta, hänellä on kuitenkin oikeus tulla kohdelluksi ihmissuhteissaan ihmisenä, ei vain transihmisenä. Ihmisten esitteleminen transihmisinä, tai heistä selän takana puhuminen tyyliin "se mun senniminen tuttu, sehän on trans", on loukkaavaa ja tyhjentää ihmisen kaikista muista ominaisuuksista kuin transsukupuolisuudesta. (Tässä yhteydessä on ehkä syytä tarkentaa, että itse käsitän transsukupuolisuudella suunnilleen samaa kuin mitä englanninkielinen termi transgender tarkoittaa: jonkinlaista konventionaalisen sukupuolijaon ulkopuolella liikkumista, johon saattaa liittyä lääketieteellisiä korjaus- ja/tai hoitotoimenpiteitä tai sitten ei.)

En tietenkään ole sitä mieltä, ettei transsukupuolisuudesta tai transihmisistä saa puhua. En kuitenkaan haluaisi enää ikinä kuulla jonkun ihmisen olevan trans, jos tieto tulee keneltäkään muulta kuin häneltä itseltään. Ihmisistä, myös omista kavereistaan, tuttavistaan ja rakkaistaan, voi puhua myös mainitsematta heidän nimiään tai tuomatta muilla keinoin heidän henkilöllisyyttään esille. Arvostan niitä ihmisiä, jotka osaavat puhua toisista asiallisesti ja ilman tarvetta korostaa jotakin heidän ominaisuuttaan - tai tarvetta korostaa itseään ja omaa suvaitsevaisuuttaan ja jännittävää ystäväpiiriään pudottelemalla tuntemiensa transihmisten nimiä. Sillä sellainen olo monien kohdalla kyllä tulee.

Olen varmasti itsekin puhunut tarpeettomasti muiden asioista. Sitä suuremmalla syyllä haluaisin herättää keskustelua ja pyrkiä muuttamaan sitä kulttuuria, jossa toisten outtaaminen tai heidän yksityisasioistaan kertominen eivät herätä edes minkäänlaista kummastusta, vaan ovat ihan normaali puheenaihe.

Olisi kai aika kirjoitella tännekin jotain, vaikka tästä päivityksestä luultavasti tuleekin aika purkautumista.

Puolen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas lääketieteen hellässä huomassa useammallakin rintamalla; lähete munasarjojen poistoleikkaukseen on vihdoin mennyt perille ja ilmoitin voivani ottaa vastaan peruutusaikoja lyhyellä varoitusajalla. Tähän on syynä se, että olen ainakin loppuvuoden sairaslomalla masennuksen takia. Ajattelin kerrankin sekä hakeutua hoitoon ajoissa että antaa itselleni luvan olla masentunut ja voimaton ilman itseni syyllistämistä. Masennus potkaisi tällä kertaa kunnolla ja yhtäkkiä, ja yhtenä päivänä kävelin koulusta ulos, soitin ystävälle ja menin tämän luokse itkemään, juomaan viskiä ja syömään mustikkapiirakkaa. Sen jälkeen en ole käynyt koulussa muutoin kuin terveydenhoitajan, psykologin, opon ja lääkärin luona selvittelemässä sitä, että mitäs nyt tehdään. Opon hitusen välttelevännihkeää suhtautumista lukuun ottamatta kaikki ovat itse asiassa käyttäytyneet varsin huomioivasti ja ammattimaisesti, johon en ole ollenkaan tottunut. (Ellei oteta lukuun sitä, että psykologin kanssa väänsin puoli tuntia veganismistani, mutta sekin sentään loppui kun sanoin että tämä ei nyt ole se aihe, josta tulin puhumaan, vaikka ymmärränkin että syöminen on kokonaishyvinvoinnin kannalta oleellinen asia.) Eri ääni oli kellossa psykiatrian poliklinikan erikoislääkärillä, jonka mielestä transtaustani tuntui olevan koko hommassa oleellisin asia, ja joka mm. tiedusteli seksuaalisen kiinnostukseni kohteista - selkeästi sillä ajatuksella, että heterous on jokaisen transihmisen tavoitteena ja edellytys sukupuolirooliin sopeutumiselle - ja hormonihoitojeni kestosta, sekä arvioi ulkonäköäni ja läpimenevyyttäni, eikä mitenkään kovin ylevin sanankääntein. Onneksi en enää varmaankaan tapaa kyseistä lääkäriä, tai jos tapaan niin hän ei kuitenkaan ole se henkilö, jolle minun pitäisi pystyä puhumaan. Tarkoituksena olisi psyk.polin kautta saada lausunto KELAn tukemaa terapiaa varten - olen aikaisemmin kahdesti tai kolmesti ollut jo terapeutinetsintävaiheessa, mutta olen aina perääntynyt koska asiallisen ja ymmärtävän terapeutin etsiminen on tuntunut kohtuuttoman vaikealta. Vaikka nyt olenkin melko pahasti masentunut, on minulla kuitenkin nykyään paljon parempi kyky hahmottaa omia asioitani ja vetää rajojani, joten voi olla ihan hyväkin etten ole aikaisemmin käyttänyt kuitenkin aika rajallista terapiatukea.

Ja mikä minua nyt sitten vaivaa? Monella tapaa tuntuu, että elän uudelleen seitsemän vuoden takaista syksyä, kun olin eronnut pitkään epämääräisenä jatkuneesta on/off -suhteesta. Tämä biisi muistuttaa edelleen tuosta ajasta, ja tavoittaa yllättävän monia kohtia tästäkin. Olen laihtunut muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa mutta koen olevani lihavampi kuin vuosiin, välttelen syömistä sekä tarkoituksella että siksi, että se tuntuu välillä ylitsepääsemättömän vaikealta yksin. Olen kadottamassa kehoni rajoja, tuntuu että muotoni vaihtelee sen mukaan, kuka minua katsoo, ja tämä tuntuu erityisen pelottavalta siksi, etten ole kokenut sitä oikeastaan ollenkaan lähes kolmeen vuoteen, kun sitä ennen se oli varsin tavallinen olotila. Haluaisin kaventua, välillä olemattomiin, välillä vain sen verran että näyttäisin enemmän siltä kuin ajattelen että pitäisi. En usko että pääsen lantioläskeistäni eroon ennen oman hormonitoiminnan lakkauttamista eli munasarjojen poistoa - testot eivät lamaa toimintaa riittävästi, vähän aikaa sitten jouduin pitämään kuukautiset kun kohdun limakalvo oli testoista huolimatta paksuuntunut ja oli varsin kivuliaita kramppeja - ja oikeastaan minua pelottaa, että olen luustoltani jotenkin sen muotoinen, etteivät ne kaarteet loivene ikinä. Vaikka ei se kai edes ole mahdollista.

On kuitenkin myös asioita, joita tein seitsemän vuotta sitten ja vielä lähempänäkin, ja joista haluan ainakin uskoa päässeeni eroon. En ole alkanut oksentaa enkä viillellä, en ole eristäytynyt huolimatta siitä, että välillä tuntuu vahvastikin ettei seurastani ole kenellekään mitään iloa. Kun ahdistaa, koetan miettiä pitäisikö syödä tai mennä nukkumaan, ja välillä saan jopa tehtyä niin, eikä olo sen jälkeen tunnu yhtä huonolta. Vaikka olen saanut kehitettä itsessäni puolen, joka voi pysäyttää tilanteen ja tarkastella sitä, se ei kuitenkaan tarkoita että se puoli pystyisi aina puuttumaan tilanteeseen. Voin edelleen olla sekä itseäni että muita kohtaan ikävä, nihkeä ja syyllistävä - osa minusta vain tiedostaa tämän ja tarkkailee vierestä.

En oikein tiedä, miten minun pitäisi edetä tässä tilanteessa. Mahdollinen tuleva terapeutti tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta, etten ihan uskalla luottaa siihen että sellaisen edes joskus saan, tai että se veisi asioita eteenpäin. Ja luulen, että olen käyttänyt jo aika lailla kaikki ne keinot, joita itselläni on käytettävissä. Siltikin oma olo lähinnä pahenee.

Taidan olla vaiheessa, jossa minun täytyy alkaa miettiä suhdetta siihen sukupuoleen, joka minulle nykyään oletetaan. En ole missään vaiheessa kokenut itseäni mieheksi, ja vaikka olen tutkimuksissa muotoillut asian niin, että haluan mahdollisuuden kasvaa mieheksi, en ole kovinkaan varma siitä, että tulen ikinä kasvamaan siihen. Sen sijaan olen aika varma siitä, etten varsinaisesti halua. Haluan sekoittaa pakkaa, mutta lähteä siihen oikeasta päästä; nautin tilanteista joissa transsukupuolisena ulostulo johtaa kysymyksiin siitä, millainen nainen minusta sitten tulee, tai siitä että menen läpi hame päällä.

Viime aikoina olen kuitenkin enenevästi ollut tilanteissa, joissa kaikki läsnäolijat ovat aina nähneet minut miehenä. Ja se vasta on outoa. Minulla ei ole samanlaista jatkuvaa väärin tai oudosti nähdyksi ja kohdelluksi tulemisen tunnetta, vaikka huvittaviin ennakko-oletuksiin esimerkiksi menneisyydestäni, kokemuksistani tai kiinnostuksenkohteistani toisinaan törmäänkin. Mutta joka kerta, kun joku viittaa minuun sanalla mies, tuntuu oudolta, yhtä aikaa huvittavalta ja nololta, ja mielessäni pyörii että eikö ne muka nää että en mä oikeesti ole. Sen sijaan jos joku muu sanoo minulle, etten oikeasti ole, se ärsyttää ja tuntuu vähättelyltä. Ymmärrän että ihmisille, jotka ovat tunteneet minut vuosikausia, voi olla hankala hahmottaa se, että kun tapaan uusia ihmisiä, heille ei tule mieleenkään että "olisin ollut" nainen. Mutta vituttaa, kun sitä ihmetellään ääneen.

Luulen että on täysin mahdollista, etten ikinä löydä itselleni täysin luontevaa paikkaa sukupuolijärjestelmässä. Se ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että koko systeemi on mielestäni aika helvetin typerä, enkä varsinaisesti haluakaan sopeutua siihen. Olen kuitenkin nykyisin lähempänä sellaista tilannetta, joka ei aiheuta jatkuvaa ahdistusta, vaikka onhan tässäkin tietysti omat huonot puolensa.

Hei taas maailma, tai ainakin blogistan. Olen päässyt eteenpäin, niin virallisissa kuin päänsisäisissäkin asioissa. Sukupuolenmuutokseni virallistui vihdoin erinäisten kuukausien odottelun jälkeen, ja olen siis nykyään virallisesti ja juridisesti mies. Tähän mennessä ei ole tuntunut mitenkään erilaiselta, ehkä korkeintaan vähän hämmentävältä, sillä en edelleenkään samastu mieheyteen kovin voimakkaasti. M henkilöpapereissa tuntuu kuitenkin tavallaan neutraalimmalta kuin F, joka vaan on väärä vaihtoehto. Jos olisi mahdollista saada sukupuolimerkinnäksi vaikkapa O, en tiedä haluaisinko sitä kuitenkaan. Olen monilla muilla tavoilla niin erottuva, että on oikeastaan ihan mukavaa että sukupuoleni alkaa olla yksiselitteisempi, ainakin ulkoapäin katsoen - ja vaatteet päällä.

Päänsisäiset asiat helpottivat yllättävän paljon tajuttuani ensin sen, että piikkivälini oli liian lyhyt, ja sen jälkeen sen, että se oli liian pitkä. Nyt olen taas jonkin aikaa ollut alunperin hyväksi havaitulla välillä, eli kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Tosin oikea piikkivälikään ei yksin riitä tekemään asioista parempia, vaan olen saanut tehdä myös aika paljon työtä omien ajatusteni kanssa. Mutta kaikesta oppii ja parempaan päin mennään, ynnä muita kliseitä, jotka loppujen lopuksi kuitenkin pitävät paikkansa.

Olen huomannut itsessäni uudelleen alkavan masennuksen oireita. Jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden, olen kuitenkin koettanut olla huomioimatta niitä. Muutama päivä sitten aloin ensimmäistä kertaa ajatella asiaa kunnolla, ja tajusin, että tunnen jonkinlaista pakkoa pitää kiinni siitä, että prosessiinlähtöpäätös on muuttanut elämääni paljon jä pysyvästi, enkä yksinkertaisesti enää voi kärsiä masennuksesta. Totta onkin, että viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kaiketi parhaimpia ja helpoimpia elämässäni - en ole kokenut tarvetta vahingoittaa itseäni, olen pystynyt torjumaan ylivoimaisesti suurimman osan halustani jättää syömättä, en ole nukkunut erityisen huonosti enkä itkenyt viikkokausia ilman syytä (enkä oikeastaan muutenkaan). Mutta epäilen, että tarpeessani kieltää masennuksen mahdollisuus on kysymys eräänlaisesta kommentoinnista siihen perinteeseen, jossa transsukupuoliset esitetään masentuneina ja moniongelmaisina. Tavallaan kysymys on siis siitä, että haluan olla hyvä transsukupuolinen, rakentaa transprosessistani jonkinlaisen jos ei menestys- niin ainakin edistymistarinan.

Tämä on tietenkin typerää. Se, että myönnän olevani masentunut, ei vielä tarkoita että masennukseni a) olisi vakavaa ja ylitsepääsemätöntä tai b) johtuisi transsukupuolisuudestani. Täm jälkimmäinen onkin ehkä kaikkein tärkein huomio. En voi mitenkään olettaa, että muut ihmiset näkisivät minut jonain muuna kuin transsukupuolisuuden edustajana, jos itse palautan kaikki omat kokemukseni siihen. Osa niistä asioista, jotka masentavat minua, toki liittyvät aiheeseen mutteivät johdu siitä, vaan ne johtuvat esimerkiksi muiden ihmisten reaktioista asiaan. Ja osa masennuksen aiheistani taas ei liity koko asiaan ollenkaan, vaan samanlaisiin stressinaiheisiin kuin muillakin ihmisillä; opiskeluun, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, yleiseen ajanhallinnan vaikeuteen ja niin edelleen.

Olen ollut tilanteissa, jossa minut on oletettu jollain tapaa onnettomaksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi nimenomaan sukupuolikokemukseni takia. Esimerkiksi tutoropettajani otti aiheen esille ja huolimatta siitä, että sanoin etten koe tarvetta keskustella siitä hänen kanssaan, koetti onkia jos nyt olisi kuitenkin, kerro vaan jos on jotain vaikeaa tässä. Tällainen kohtelu herättää vastareaktion, joka on tietysti siinä mielessä epäterveellinen että se voi johtaa myöhemmin ilmi tulevien ongelmien kieltämiseen. Ja vaikka olisinkin kokenut oloni masentuneeksi tai muuten huonoksi mainitun keskustelun aikoihin, ei minulla nähdäkseni olisi ollut mitään velvollisuutta kertoa siitä tutoropettajalleni. Transihmiset nähdään ehkä jollain tapaa enemmän automaattisesti julkisen mielenkiinnon kohteena ja selitysvelvollisina; eräskin luokkatoverini harmitteli sitä, kun en ollut paikalla tunnilla jolla puhuttiin transsukupuolisuudesta, koska hän olisi kuulemma ollut kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksiani. Kyseinen ihminen ei siis ole ikinä muuten puhunut minulle mitään, emmekä todellakaan ole edes kavereita. Kuitenkin hyvin henkilökohtaisten kokemuksieni sukupuoli-identiteetistäni, seksuaalisuudestani ja ilmeisesti myös mahdollisesta tai todennäköisenä pidetystä masennuksestani pitäisi siis olla muiden ihmisten kuultavissa ja ruodittavissa.

Oman masennuksen myöntäminen tuntuu minulle vähän siltä, kuin myöntäisin että olen epäonnistunut tämän prosessin suhteen eikä se ollutkaan mikään ratkaisu. Olen edelleen epävarma monista asioista ja prosessiin lähteminen on tuonut lisää epävarmuuden aiheita ja tietoisuuden siitä, että olen yhä enemmän marginaalissa, kun jo aiemminkin olin vähintäänkin vaikeasti ymmärrettävä. Toki tiedostan olevani henkisesti paljon paremmassa kunnossa kuin olisin jos olisin jatkanut entiseen tapaan. Oleellista olisikin se, että myöntäisin etten pysty jättämään entisen elämäni ongelmia taakse, vaan minun pitää myöntää että aiemmatkin kokemukseni vaikuttavat minuun yhä. Oleellista olisi myös muistaa, että tämänhetkisetkin asiat vaikuttavat, enkä ole immuuni negatiivisille tunteille vaikka elämäni monella tasolla onkin parantunut. Toivoisin että vielä lisäksi pystyisin muistamaan sen, että itsekin voin vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Ja että minulla olisi voimia siihen.

Joitakin kuukausia sitten näin pitkästä aikaa ystävääni, ja ehdimme muutaman tunnin aikana puhua varmasti monestakin asiasta. Mikä minulle jäi erityisesti mieleen oli se, kun hän totesi, että puhuessani seksistä kasvoilleni syttyy sellainen valo, että minun olisi selvästikin syytä harrastaa sitä mahdollisimman paljon.

Yksi vaikeimmista asioista transitioprosessin, niin fyysisen, henkisen kuin sosiaalisenkin suhteen, on se, että koen sen vaikuttavan varsin paljon mahdollisuuteeni harrastaa seksiä ylipäätään sekä siihen, millaista seksiä harrastan kun siihen vaiheeseen asti jonkun kanssa pääsen. Erilaisten muutosten läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani omaan kehooni ja sosiaaliseen asemaani tavoilla, jotka toisinaan tuntuvat olevan keskenään ristiriitaisia ja jopa täysin vastakkaisia. Samalla kun koen olevani enemmän oma itseni ja sisällä omassa kehossani kuin olen ikinä ennen kokenut, tiedostan myös miten vartaloni muuttuu jatkuvasti epänormatiivisemmaksi ja siirtyy kauemmaksi useimpien ihmisten kokemuksista ja käsityksistä. Kun ennen saatoin harrastaa todella nautinnollista seksiä ventovieraiden kanssa, heittäytyä tilanteisiin ja unohtaa liian ajattelun, nykyään koen että voidakseni päästä jonkun kanssa seksiin asti minun täytyy voida luottaa häneen ja kyetä selittämään itseäni, kokemuksiani, vartaloani ja halujani tavalla, joka ei aiemmin ollut tarpeellinen.

Sosiaalinen sukupuoli, se esittämäni ja esiin tuomani sukupuoli on - uskoakseni - useimpien ihmisten mielestä tietynlaisessa ristiriidassa kehoni kanssa. Hormonihoidon ja mastektomian seurauksena kehoni on tavallaan ristiriidassa itsensä kanssa; se ei ole enää selkeästi feminiininen keho eikä vastaa naisten kehoille asetettuja oletuksia, mutta se ei toisaalta ole myöskään miehen keho siinä mielessä kuin suurin osa ihmisistä, myös minä itse, miehen kehon ajattelee. Toisin kuin voisi olettaa, suurimmat vierauden tai vieroksumisen tunteeni eivät kuitenkaan kohdistu genitaaleihini vaan enemmänkin niihin piirteisiin, jotka tekevät kehoni muodosta vielä suhteellisen naisellisen ja muistuttavat minua aikaisemmasta elämästäni jossa pidin niitä parhaina puolina tyttövartalossani: kapeaan vyötäröön ja leveään lantioon. Hermoilen niistä vaatteet päälläkin, paitoja sovittaessani kiinnitän huomiota siihen, erottuuko vyötäröni liiaksi, ja silloin kun koen oloni epämukavaksi ilman paitaa se johtuu juurikin noista muodoista. Jollain tasolla pelkään, että jos näyttäydyn alasti ihmiselle jonka en voi varmasti uskoa ja luottaa ymmärtävän sukupuoltani, hän alkaakin pitää minua naisena.

Aikaisemmassa elämässäni nautin satunnaisesta seksistä, jossa saatoin asettua tytön rooliin poikien kanssa - monet säätöni olivat minua huomattavasti pidempiä, minusta oli mukavaa tuntea itseni selvästi pienemmäksi ja pidin vastaanottavana ja alistuvana osapuolena olemisesta. En olisi kuitenkaan ikinä voinut seurustella noiden poikien kanssa, ja heti kun jokin tuollaisista suhteista alkoi saada vakavampia piirteitä, minua alkoi ahdistaa. Seurustelusuhteessa halusin kokea olevani tasavertainen, yhdessä kaltaiseni kanssa. Heterosuhteiden dynamiikka tuntui minusta tyttönä oudolta (ja se tuntuu nykyisessäkin positiossani oudolta, joskin eri syistä), ja minua ahdisti se että koin vahvasti olevani suhteessa läsnä tai olemassa nimenomaan sukupuoleni, sen väärän, kautta. Suhteissa tyttöjen kanssa koin oloni helpommaksi juuri sen takia, että silloin en kokenut olevani jokin sukupuoli vaan minulla oli enemmän tilaa olla oma itseni. Pyrin kuitenkin pitämään etäisyyttä lesbopiireihin ja erottamaan itseni lesboista ja lesboudesta, sillä hahmotin 'lesbon' varsin vahvasti tietynlaiseksi sukupuoli-identiteetiksi, jossa naiseus oli oleellista.

Olen miettinyt sitä, miksi koen niin harvoin vetoa muihin transmaskuliinisiin ihmisiin. Vähintäänkin osittain kyse on jonkinlaisesta sisäistetystä transfobiasta, sillä tunnistan ajattelevani että olisi jollain tapaa säälittävää joutua tyytymään johonkuhun toiseen samanlaiseen, että se osoittaisi ettei kelpaa muille, niille oikeille ihmisille joilla on oikea sukupuoli eikä tälläistä keinotekoista ja ongelmallista. Tietenkään en ole rationaalisella tasolla saati poliittisesti tätä mieltä, mutta minun on tunnistettava ja tunnustettava omat tunteeni pystyäkseni käsittelemään niitä, ymmärtämään mistä ne tulevat ja - toivottavasti - pääsemään niistä jossain vaiheessa myös eroon.

Jos mietin asioita käytännöllisyyden kautta niin muiden transmaskuliinisten ihmisten kanssa oleminen tuntuisi hyvinkin järkevältä ratkaisulta; vaikka kokemukset eivät koskaan ole täysin yhtenevät eivätkä eri ihmiset painota asioita samalla tavalla, samankaltainen tai samantapainen tausta antaisi kuitenkin todennäköisemmin mahdollisuuden ymmärtää toista paremmin. Jokin kuitenkin tökkii - joidenkin ihmisten kohdalla se on sitä, että näen heissä omia aikaisempia transitiovaiheitani, heikkoa läpimenevyyttä jota en haluaisi muistella ja joka herättää pelkoa myös omasta nykyisestä läpimenevyydestäni. Lisäksi tuntuu, että kahden kehodysforisen ja sukupuoliongelmaisen ihmisen välinen seksi olisi mahdollisesti todella ongelmallista. Tai sitten ei. Varmaa kuitenkin on se, että nämä asiat johtuvat pitkälti omista epävarmuuksistani oman kehoni ja haluttavuuteni suhteen, ja siksi minun on vaikeaa mieltää muitakaan samassa tilanteessa olevia ihmisiä haluttaviksi.

Olin leikattavana. Kolme yötä sairaalassa, nyt kotona. Voin ihan hyvin mutta olen vähän väsynyt, veriarvot ovat olleet aika alhaalla ja olen saanut pussikaupalla punasoluja. Vasen puoli vuotaa vielä vähän ja sain dreenin mukaan kotiin. Hoitaja unohti ohjeistaa miten dreenin kanssa käydään suihkussa ja miten se suojataan, joten joudun ehkä käyttämään vähän luovuutta peseytymisessä. Viimeistään torstaina dreenin saa kuitenkin pois, sitten voin keskittyä parantelemaan haavojani.

Kädet liikuvat hyvin. Selkä on vähän jumissa kireistä teippauksista ja sairaalasängyssä nukkumisesta, mutta eiköhän se siitä. En osaa vielä hahmottaa uutta vartaloani, olen katsellut rintakehääni kerran peilistä ja muutaman kerran ilman peiliä. En uskalla vielä koskea mihinkään, ja kompressioliiviä tai binderiä pitää pitää vielä ainakin muutama viikko. Sitten voin alkaa totutella siihen, miltä näytän ja tunnun uusine rintakehineni.

Olen joutunut viime aikoina miettimään ulostuloa täysin eri lailla kuin koskaan aiemmin. En ole aiemmin elämässäni joutunut juurikaan edes miettimään ulostuloa; prosessiin lähtemisestä kertominen pari vuotta sitten tuntui jotenkin vähän eri asialta, koska mielestäni en paljastanut mitään syvempää totuutta itsestäni, vaan kerroin päätöksestäni. Toki kertominen oli vähän jännittävää ja hermostuttavaa, mutta koska olen ihmisten suhteen valikoiva, olin onnistunut keräämään sellaisen tuttava- ja ystäväpiirin, jossa kukaan ei tuominnut tai sanottavammin edes ihmetellyt ratkaisuani.

Nyt olen kuitenkin aloittanut opiskelut, jotain mitä en ole tehnyt vuosikausiin. Olen tietoisesti eristäytynyt normaalista maailmasta ja oleillut omassa kuplassani, joka koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Tietynlaisessa arvomaailmassa ja sellaisissa fyysisissä paikoissa, joihin kovinkaan monet ulkopuoliset eivät helposti eksy, on helppo unohtaa ympäröivän maailman normit ja vaatimukset ja keskittyä olemaan oma itsensä. Sen sijaan maailmassa, jossa sukupuolia on lähtökohtaisesti vain kaksi ja ihminen on niistä jompaa kumpaa koko elämänsä ajan, sellainen rento ja välitön oleminen ei ole mahdollista.

Muutama viikko sitten kävin tapaamassa lääkäriä entisessä Transseksuaalien tutkimusyksikössä, nykyisessä Sukupuoli-identiteetin tutkimusyksikössä. Aloin puhua koulussa olemisen aiheuttamasta stressistä, paljastumisen pelosta ja siitä, miten vaikeaa on koettaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, kun ei ole juuri mitään yhteistä. Lääkäri tuntui pitävän oletustani siitä, että minua kohdeltaisiin jotenkin eri tavalla tai jopa syrjivästi jos tilanteeni paljastuisi, jotenkin liioiteltuna. Koetin puhua homokavereideni kohtaamasta fyysisestä väkivallasta ja niistä uhkaavista tilanteista, joissa itse olen lesbon oloisena ollut, mutta lääkäri tuntui asennoituvan lähinnä sillä ajatuksella, että täällä Suomessa asenteet ovat menneet niin paljon eteenpäin ettei kukaan edes katso kahta kertaa. Tuntuu aika vaikealta koettaa selittää omia lähtökohtiaan, pelkojaan tai kokemuksiaan hyväntahtoiselle keskiluokan edustajalle, jolla ei ole minun elämääni mitään muuta kosketuspintaa kuin työnsä kautta.

Koulussa joudun joka tapauksessa miettimään itseäni jatkuvasti, ja sukupuoleni ja siinä näkemäni puutteet ovat läsnä joka päivä, vaikka mikään keskustelu ei varsinaisesti niihin liittyisikään. En ole koskaan ollut erityisen salaileva tai yksityinen ihminen, olen puhunut omista asioistani joidenkin mielestä turhankin kovaan ääneen, enkä ole jaksanut ajatella, että säädyllisyyden tai sopivuuden tai normaaliuden nimissä pitäisi rajoittaa sitä, mistä puhuu. Siksi tuntuu varsin vaikealta yhtäkkiä rajata suuri osa elämästään sellaiseksi, josta ei voi puhua muiden läsnäollessa.

Lääkäri oli sitä mieltä, että asenteet eivät muutu eikä kukaan opi mitään, ellei asioista puhuta ääneen. Mikä onkin varmasti totta, mutta en ehkä itse ole valmis uhraamaan kaikkea henkilökohtaista elämääni ja henkistä hyvinvointiani muiden valistamiseksi. Haluaisin voida valita ne paikat ja tilanteet, joissa puhun tietyistä asioista, ja minusta vaikuttaa siltä, että jos kerran mainitsen taustastani, en enää pääse siitä eroon missään tilanteessa. Tavallaan minua pelottaa myös se, että olisin monille ainoa heidän (tietoisesti) tapaamansa transihminen; olen niin monella tapaa omituinen, enkä edes kiinnostunut olemaan normaali. Ajattelisivatko he, että kaikki me olemme tällaisia? Tekisinkö huonon vaikutuksen ja antaisin negatiivisen esimerkin? Huonontaisinko asenteita entisestään? En halua olla minkään ryhmän edustaja tai esimerkkihenkilö, tai "suurlähettiläs" niin kuin lääkäri sanoi. En halua olla valistusmateriaalia. Silti haluaisin voida vaikuttaa.

Joka tapauksessa ulostulo pelottaa minua. Haluan luultavasti tehdä sen jossain vaiheessa, mutta huomaan venyttäväni mahdollista ajankohtaa koko ajan - leikkauksen jälkeen ehkä, hetunvaihdon jälkeen ehkä, jossain sellaisessa vaiheessa kun identiteettini olisi vähemmän kyseenalainen. Tuntuu siltä, etten ole oikealla tavalla trans voidakseni tulla ulos; en ole normaali mies, en ole "tiennyt aina". Olen elänyt suurimman osan elämästäni tyttönä, en poikana tytön ruumissa tai edes poikamaisena tyttönä, vaan tyttönä. Sopeutumattomana ja liian maskuliinisena tyttönä kenties kyllä, mutten haluaisi korostaa sitä tai esittää sitä syynä prosessille. Varsinkin kun koen olevani, ja ehkä olleenikin, paljon enemmän tyttömäinen poika kuin poikamainen tyttö, ja ne kaksi tuntuvat olevan varsin kaukana toisistaan.

Aloitin eilen Jamison Greenin Becoming a Visible Man -kirjan lukemisen. En ole kovin pitkällä, mutta jo ensimmäiset 36 sivua ovat muistuttaneet minua varsin monista omista kokemuksistani, tunteistani ja ajatuksistani. En tietenkään tiedä, millaista olisi lukea kirjaa ellei olisi itse transtaustainen, mutta kirjan saamista hyvistä arvosteluista päätellen se avaa asioita muillekin ihmisille varsin hyvin.

Tänään heräsin tarpeeksi aikaisin jotta sain kuvattua sarjan valokuvia, joita olen suunnitellut jonkin aikaa. Halusin saada itseäni kuvattua vielä nyt ennen leikkausta; ehkä jatkan sarjaa leikkauksen jälkeen, ehkä keksin jotain muuta. Viime päivät ovat olleet aika hyviä, vaikka stressaankin leikkaukseen liittyvistä asioista. Koetan tasapainottaa sitä joogaamalla, syömällä paremmin ja keskittymällä asioihin, joita teen.

Ensi viikko tuntuu olevan vielä kaukana, en pysty kuvittelemaan sairaalassaoloa tai sitä, miltä tuntuu lähteä. Miltä tuntuu herätä ja tajuta, että operaatio on ohi? Miltä tuntuu odotella turvotuksen laskemista, pitää binderiä tai kompressioliiviä vielä leikkauksen jälkeen kuukausi, tai kaksi? Saanko sairaalassa edes ruokavalioni mukaista ruokaa, osataanko siellä laittaa kasvisruokaan proteiinia? Osaanko syödä järkevästi toipumisaikana kun en pääse liikkumaan paljoa? En edes tiedä, milloin pääsen kotiin; ensimmäinen hoitaja sanoi että samana iltana, toinen että ainakin yhden yön olen sisällä. Monet ovat kai olleet kaksi tai kolmekin yötä.

Kuvittelen etten ajattele leikkausta paljoakaan, mutta totta kai se pyörii mielessäni koko ajan. Ja pelottaakin.

Enpäs ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Olen, kuten aina, aloittanut useamman luonnoksen ja aion (kuten aina) kirjoittaa ne kunnolla jossakin vaiheessa. Nyt aion kuitenkin kirjoittaa sen kummemmin jäsentelemättömän tunnepurkaustekstin.

Rintakehäleikkaukseni on ensi viikolla. Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, enkö sittenkin loppujen lopuksi pärjännyt tyttönä ihan hyvin? Kai kysymys on ennen kaikkea siitä, että on tiettyjä asioita jotka olen menettämässä lopullisesti: kuten mahdollisuuden helppoon seksuaaliseen kanssakäymiseen vasta tavattujen ja ei-kovin-läheisien ihmisten kanssa. Se oli yksi niistä asioista jotka olivat suuri osa elämässäni silloin joskus, halukkuus satunnaisiin suhteisiin ja kyky tulla muiden haluamaksi, jotka molemmat tunnun nykyään kadottaneen jonnekin.

Kävin uimassa Yrjönkadun uimahallin naistenvuorolla viimeistä kertaa. Heti sisääntultuamme joku mummo ryhtyi osoittelemaan meitä, minun rintakehääni, ja ihmettelemään olemmeko nyt varmasti oikealla vuorolla. Myöhemmin katselin itseäni peilistä ja totesin, etten pahemmin oikeastaan ihmettele: näytin omiinkin silmiini niin paljon mieheltä, että tuntuu hankalalta miettiä miltä näytin silloin ennen, kun olin tyttö.

Eilen katselin taas peilikuvaani, tajusin että jos nyt koettaisin alkaa jälleen tytöksi, saisin sopeutua olemaan parrakas nainen jolla on miehen ääni. Vaikka mastektomia on näyttäytynyt minulle paljon konkreettisempana ja suurempana askeleena kuin testojen aloittaminen, huomaan nyt muuttuneeni jo peruuttamattomasti. En voisi enää yrittää hiipiä takaisiin entiseen elämääni, enkä tosissani sitä oikeastaan haluaisikaan. Kai minua kuitenkin pelottaa se, etten voi yhtään tietää, millainen elämä edessäni on.

Koulussa harjoittelimme potilaan vuodepesua ja minä mietin, joudunko itse joskus vanhainkotiin, ja millainen olen siellä? Miten hoitajat suhtautuvat mieheen jolla on "naisen" alapää? Ja onko minulla silloin vielä, vai taivunko normaaliuden kaipuussani ja kokeilunhalussani vielä joskus operaatioihin, jotka tässä vaiheessa tuntuvat minusta omalla kohdallani hyödyttömiltä ja typeriltä?

En sietänyt pitkään aikaan rintojeni koskettamista seksin aikana. Nyt, viimeisen puolen vuoden aikana, kun minulla on ollut takaraja leikkaukselle, olen halunnut että niihin kosketaan, olen nauttinut siitä, se on kiihottanut minua. Puristelen niitä toisinaan itsekseni, kokeilen miltä ne tuntuvat, punnitsen voisinko elää niiden kanssa. En voisi, enkä haluaisi olla niiden kanssa missään tekemisissä ellen tietäisi pääseväni niistä kohta eroon. Olen odottanut tätä yli kymmenen vuotta jonkinlaisena mahdollisuutena ja yli kaksi vuotta todellisena asiana, jonka tiedän koittavan jossakin vaiheessa. Puoli vuotta ajatuksella "viimeistään helmikuun lopussa".

En vieläkään käsitä, että kohta se tapahtuu ihan oikeasti. Kymmenen tai yhdentoista päivän päästä pääsen kaiketi kotiin sairaalasta. En osaa kuvitella miltä se tuntuu, enkä ehkä halua edes yrittää. Joka tapauksessa binderiä tai vastaavaa systeemiä joutuu pitämään vielä ainakin kuukauden, joten turha sitä on tässä vaiheessa ajatella että koko homma olisi ohi viikon päästä.

Ehkä mastektomia auttaa minua edes vähän lähemmäksi sellaista välitöntä suhtautumista kehooni, joka minulla oli ennen kun aloin tajuta että sen pitäisi olla minun kehoni ja minun pitäisi määritellä sitä mieluummin kuin sen minua.