Törmäsin tänään ihmiseen, jonka kanssa olimme tuttuja joskus vuosia aiemmin, ja aloin miettiä, pitäisikö minun jotenkin selittää. Genderrepresentaatiotani. Kahden minuutin yhteisellä bussimatkalla käytännössä tuntemattomalle ihmiselle. En sitten sanonut mitään.

Eilen mietin samaa, kun eräs puolituttu käytti vanhaa nimeäni, tyttönimeäni, kysyessään olenko minä minä. Sanoin että nykyään toisenniminen, ja harkitsin hetken, pitäisikö kertoa että olen menossa prosessiin. En kertonut.

Syy, joka saa minut ajattelemaan, että pitäisi kertoa, on se että muutenhan ihmiset saattavat viitata minuun tyttönä tai ajatella minua tyttönä. Se taas, joka saa minut ajattelemaan, ettei tarvitse kertoa, on se ettei minun tarvitse selitellä itseäni ja olemistani kenellekään, varsinkaan ihmisille joita en edes tunne. Silti tuntuu välillä vaikealta, etten voi varmistaa millä tavoin muut minut näkevät, tai edes kertoa miten haluaisin tulla nähdyksi. Olen ikäänkuin osittain näkymätön, mutten tiedä mikä osa minusta milloinkin on näkyvissä. Vähän kuin seisoisi alasti verhon takana, eikä tietäisi mitä toisella puolella olevat ihmiset juuri nyt näkevät. Aiheuttaa tiettyä epämukavuutta.

Olen lukenut viime päivinä Kate Bornsteinin kirjaa My gender workbook, johon kuuluu paljon harjoituksia. En ole juurikaan tehnyt niitä -- olenhan ensimmäisen kirjassa olevan testin mukaan Gender Freak, jolle nämä jutut ovat lastenleikkiä. No oikeasti kysymys on siitä, etten ole pystynyt ylittämään sitä epämukavuutta, jota koen kirjaan kirjoittamista kohtaan. Joka tapauksessa kyseinen kirja nostaa minussa esiin ajatuksia, joita olen pyrkinyt tukahduttamaan; lähinnä siitä, ettei kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä ole tukemisen arvoinen, eikä pyrkiminen yhdeltä puolelta toiselle juuri auta sitä hämmentämäänkään, ainakaan muuten kuin hetkellisesti.

Kun ajattelen tätä, minussa herää vastaääni, joka sanoo että MUTTA TUTKIMUKSISSA TÄYTYY... Tutkimuksissa täytyy vaikuttaa pojalta, tutkimuksissa täytyy identifioitua pojaksi, tutkimuksissa täytyy näyttää pojalta. Vaikka en vielä ole tutkimuksissa, eikä minulla ole hajuakaan siitä, milloin sinne pääsen. Ilmeisesti kuvittelen transyksikön henkilökunnan jonkinlaiseksi ajatuspoliisiksi, joka narauttaa minut ensimmäisestä sukupuolen kyseenalaistavasta ajatuksesta ja evää pääsyni hoitoihin. Vaikka oikeasti tällä käytännöllisen ja teoreettisen tiedon määrällä, puhetaidolla ja näyttelijänlahjoilla varustettuna läpipääsyni on aika varmaa. Jollain tavalla pelkään kai myös pettäväni itseäni, tai ehkä toivon tekeväni niin -- ajattelen, että jos nyt alan tiedostaa liikaa, niin en sitten voikaan enää mennä mihinkään rintojen poistoon tai haluta hormoneja, koska silloinhan vahvistan ja tuen ja uusinnan sukupuolijärjestelmää. Vaikka oikeastaan uskon, että niiden jälkeen minulla olisi entistä suurempi mahdollisuus sen hämmentämiseen, sekoittamiseen ja häiriköintiin.

Olen koettanut miettiä myös ratkaisuja, joihin olisin tyytyväinen tässä kehossa ja tässä tilanteessa. Olen miettinyt, pitäisikö minun jotenkin hyväksyä oma tyttöyteni (naiseutta en ole uskaltanut edes ajatella, koska jos ajattelisin, että minun täytyy hyväksyä naiseuteni, hylkäisin vaihtoehdon samantien toteuttamisekelvottomana), vaikkapa pukeutua samalla tavalla kuin nyt mutta olla tyttö. Silloin tosin olisin poikatyttö, jonka koen itselleni aika vieraaksi, ja johon en halua pyrkiä. Olen miettinyt myös, eikö kuitenkin pitäisi koettaa olla tyttö-tyttö, ajella karvoja ja meikata ja sensellaista, enkö minä pärjännyt kuitenkin ihan hyvin? Se, missä silloin pärjäsin hyvin oli se, että sain aika monet pojat haluamaan minua, mutta kovin mukava olo minulla ei ollut, ja koin jatkuvasti epäonnistuvani tyttönä. Ollessani tyttö-tyttö -- no niin tyttö kuin nyt ylipäätään pystyin olemaan -- en myöskään halunnut tai osannut olla itseäni pienempien tai muuten naisellisempien tai tyttömäisempien tyttöjen kanssa, koska he tuntuivat alleviivaavan omaa epäonnistumistani sukupuoleni toteuttajana. Tietyllä tavalla olisi tietysti perusteltua sijoittaa itsensä tyttökategoriaan ja sieltä käsin taistella liian ahtaita rajoja vastaan. Onhan se ärsyttävää, että normaalilla tytöllä ei voi kasvaa reisissä karvoja. Mutta olen mieluummin epänormaali poika, olen mieluummin poika joka pukeutuu vaaleanpunaiseen ja mekkoihin ja tekee liian tyttömäisiä juttuja, kuin tyttö joka on liian maskuliininen.

Saattaahan kyseessä olla myös kokeilunhalu: en ole koskaan elänyt sellaisena poikana. Sen sijaan olen elänyt tyttönä, joka sekoittaa liian tyttömäisiä juttuja ja liian poikamaisia juttuja, ja turhautuu kun ensimmäiset tulkitaan luonnollisiksi ja jälkimmäiset ärsyttäviksi tai vihamielisiksi. Ja joka kokee olevansa koko ajan vähän väärässä paikassa, ja vähän huono. Tyttöroolista irrottautuminen on vapauttanut minut todella monesta asiasta: jatkuvasta ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteesta, liiallisesta miellyttämisenhalusta, ja jopa vierauden kokemuksesta omaa ruumistani kohtaan. Sen sijaan se ei ole vapauttanut minua ulkonäköön ja seksinharrastamiseen liittyvistä ja kohdistuvista odotuksista, paineista ja kontrollista; ne ovat vain muuttuneet erilaisiksi kuin ennen.

Muutama päivä sitten ymmärsin, ettei minun tarvitse pyrkiä esittämään biopoikaa. Vaikka oivallukseni liittyi lähinnä seksiin ja genitaaleihin - en minä tarvitse packeria kokeakseni itseni kokonaiseksi, eikä minun tarvitse miettiä, miten pojat harrastavat seksiä vaan voin tehdä sitä mikä tuntuu minusta hyvältä - se on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja olemiseeni muutenkin, vapauttavasti.

Olen miettinyt sitä, mistä alussa kirjoitin tänne: miten luulen, että jossain vaiheessa ryhdyn sovittamaan itseäni muottiin, miettimään millainen pitäisi olla ja mitä tehdä jotta olisi normaali tai "oikea" poika. Juuri sitä olen tehnytkin aika paljon, varsinkin liittyen seksiin ja heilasteluun muutenkin. Hetken aikaa ajattelin että ehkä minun täytyy tehdä tätä tässä vaiheessa, ensin vakiinnuttaa paikkani poikana, jotta voisin sitten ryhtyä lähestymään sitä eri tavalla, mutta nyt mietin että miksi pitäisi? Jos en halua olla stereotyyppinen poika, enkä koe olevani, miksi minun täytyisi tekemällä tehdä itsestäni sellaista?

Tuntuu jotenkin oudolta että niin monet asiat, kaikki asiat, on luokiteltu "tyttömäisiin" ja "poikamaisiin", ja että nyt joudun miettimään suhdettani kaikkeen siihen, mitä olen aikaisemmin tehnyt. On totta että jotkin "tyttömäiset" asiat ovat olleet minulle tyttöyden performoinnin vetämistä performanssiksi, liialliseksi, parodiseksi, mutta jotkin ovat sellaisia joista itse nautin. Eikä minun tarkoitukseni ole ryhtyä rajoittamaan itseäni ja omia tekemisiäni, päinvastoin. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, etten voi tehdä jotain jos kerran olen poika?

Tai tavallaanhan se on ihan selvää: poika on kulttuurinen lokero, asetelma, rakennelma, ja tullakseen luokitelluksi siihen täytyy olla enemmän poikamaisen kuin tyttömäisen piiriin luokiteltuja piirteitä ja ominaisuuksia (koska mikään tietty ominaisuus ei koskaan tunnu olevan ratkaiseva, oli se sitten biologinen tai sosiaalinen, olen päätynyt siihen päätelmään että kyse on ominaisuuksien lukumäärästä, johon vaikutusta on myös ominaisuuksien laadulla - esimerkiksi penis asettuu merkittävämmäksi ominaisuudeksi kuin leipomisesta pitäminen). Ja koska minulla on tiettyjä oleellisia ominaisuuksia, jotka merkitsevät minut naiseksi, kuten keho ja juridinen sukupuoli, minusta tuntuu että minun pitää tasapainottaa niitä karsimalla feminiinistä käyttäytymistä ja korostamalla maskuliinista - siitäkin huolimatta, että nuo mainitut ominaisuudet eivät oikeastaan näy muille ihmisille jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Mutta äh, hittoon läpimenon miettimiset ja oikeanlaisen maskuliinisuuden toteuttamiset - jos haluan olla tyttömäinen poika, jos haluan kyseenalaistaa ja murtaa sukupuolijärjestelmää, minun pitäisi muistaa etten saavuta sitä miettimällä ettei minun ehkä vähään aikaan pitäisi pukeutua vaaleanpunaiseen tai tykätä kiiltokuvista.