Minun pitäisi jotenkin käsitellä niitä ennakkoluuloja, joita tunnen transnaisia ja yleensäkin femmenaisia kohtaan - tässä heti ensimmäinen ennakkoluulo: ajatus siitä, että transnaiset ovat aina femmejä.

Tässä välissä mainitsen, etten käytä sanaa femme viittaamaan lesbokulttuurin butch/femme -jakoon, vaan tarkoitan sillä yleisesti feminiinisiä naisia. Ulkonäön femmeydellä tarkoitan esimerkiksi pitkiä hiuksia, meikkaamista, karvojen ajelua ja naisellisiin vaatteisiin pukeutumista, ja käytöksen femmeydellä mahdollisimman pienen tilan viemistä ja uhkaavana esiintymisen välttämistä esimerkiksi hihittelemällä tai omaa tietämystään ja/tai osaavuuttaan vähättelemällä.

Minun on todella vaikea hahmottaa, että joillekin ihmisille perinteinen ja jopa klisheinen feminiinisyys voi olla vapaata itseilmaisua eikä muottiin pakottautumista, sillä itse olen kokenut sen nimenomaan jälkimmäisenä, johonkin sellaisena johon minun tulisi pyrkiä, mutta johon en kuitenkaan pysty. Feministinä pidän ongelmallisena sekä sitä, että femmeyttä pakotetaan sekä sitä, että sitä halveksitaan. Minua raivostuttaa ajatus siitä, että ollakseen uskottava poliittinen toimija täytyy olla riittävän maskuliininen, ja tietysti myös siitä että naispuolisiksi määritellyille tämä toisaalla vaadittu maskuliinisuus saattaa hyvinkin kostautua "yksityiselämän" puolella, kun heitä ei nähdä riittävän feminiinisinä - pehmeinä, periksiantavina, huolehtivina, toisten tarpeet omiensa edelle laittavina, seksuaalisesti viehättävinä - jotta he kelpaisivat ystävyys- tai seurustelusuhteisiin. Kuulostan katkeralta, ja totta helvetissä olenkin, sillä olen kokenut tuoan kaiken, enkä todellakaan pidä sitä minään positiivisena todistuksena siitä, että olisin koko ajan "ollutkin oikeasti poika". Syntymäsukupuoleni vuoksi minut on sekä unohdettu ja ohitettu päätöksenteossa, että leimattu "poikkeuksellisen aggressiiviseksi", "pelottavaksi" ja vaikka miksi muuksi, kun taas vakaasti uskon, että jos olisin syntynyt pojaksi, minua olisi kuunneltu aika paljon enemmän, minulla olisi ollut mahdollisesti jonkinlainen johtaja-asema niissä piireissä, joissa olen liikkunut, ja jos minua olisi jostain dissattu niin korkeintaan varovaisesti sellaisesta itseään täynnä olevasta kusipäisyydestä, johon varmasti olisin asemani myötä sortunut enemmänkin kuin nykyään, ja ehkä jostain varattujen tyttöjen pokailusta. Tietenkään minusta ei ole hyvä asia, että biopojilla on mahdollisuus saavuttaa sosiaalista arvostusta aggressiivisella omien mielipiteiden esiintuomisella ja muiden jyräämisellä, mutta eipä ole hyvä sekään että biotytöillä ei ole mahdollisuutta saada samanlaista sosiaalista arvostusta.

Naisen menestystä arvioitaessa arvioidaan samalla menestystä naisena; onko koti hoidettu, lapset hyvinvoivia, ulkonäkö kunnossa ja mies tyytyväinen. Naisen ei ole mahdollista irrottaa tekemisiään naiseudesta, vaan on bändejä ja tyttöbändejä, kirjailijoita ja naiskirjailijoita, johtajia ja naisjohtajia, menestyjiä ja menestyneitä naisia. Naisten täytyy luovia ja tasapainotella maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä - naisjohtajan täytyy olla kaunis, Lapin Kansan päätoimittajan tulee olla heterosuhteessa. Liika naisellisuus tai tyttömäisyys tekee kuitenkin epäuskottavaksi; vaaleanpunainen ei istu power dressingiin.

Naisille asetettavat kauneusihanteet taas ovat luku sinänsä: pitäisi näyttää nuorelta, hiusten tulisi olla pitkät ja hyvin hoidetut, kasvojen meikatut muttei liian meikatut, kulmakarvojen nypityt, kainalo-, sääri- ja häpykarvojen ajellut tai muuten poistetut, vartalon kiinteä, hoikka, terve ja hyväkuntoinen, ihon kimmoisa ja heleä, vaatteiden hyvin istuvat ja vartaloa sopivasti muttei liikaa esiintuovat ja niin edelleen ja niin edelleen.

Koska olen elänyt ja kasvanut kulttuurissa, jossa naisellisiksi luokiteltuja ominaisuuksia pidetään yleensä miehisiksi luokiteltuja huonompina, sorrun itsekin helposti ajattelemaan, että naisellisuutta toteuttavat eivät vain ole ajatelleet asioita, tai että he ovat helpommin manipuloitavissa, toimivat siis vähemmän järjen piirissä kuin maskuliinisuutta toteuttavat. Olen kuitenkin sitä mieltä, että todellinen valinnanvapaus edellyttäisi vapautta pakoista, siis vapautumista naisellisuuden vaatimuksista, ehkä elämistä ilman femmeilyä, ja jos vielä siltikin sen jälkeen voisi kokea femmeilyn itselleen sopivaksi ja luontevaksi, saattaisin uskoa siihen. Jostain syystä tämä määritelmä koskee kuitenkin mielessäni vain bionaisia, sillä transnaisia pidän jollain tapaa epäilyttävinä siitä huolimatta, että he eivät ole koskaan eläneet naisellisuuden vaatimusten keskellä. Ehkä epäilykseni syntyykin osittain juuri tästä: ajattelen että transnaiset katsovat naiseutta ikään kuin ulkopuolelta ja pelkistetysti, jopa fetisoiden. Jollain tavalla pystyn ymmärtämään sitä, että bionaiset valitsevat naisellisuuden toteuttamisen, tulviihan siitä heille jatkuvasti vaatimuksia joka puolelta, ja on varmasti monelle helpompaa sopeutua niihin kuin tapella vastaan aina ja kaikkialla, mutta en ymmärrä, miksi joku jolla on selvästi vaihtoehtoja, haluaisi tulla kohdelluksi naisena? Sehän tarkoittaa kulttuurissamme vähempiarvoista, hölmömpää, turhamaisempaa, helppouskoisempaa, uhrautuvampaa, huolehtivaisempaa ja toisaalta suuremman huolenpidon tarpeessa olevaa, vähävaltaisempaa... Eikä edes tarvitse sanoa keneen verrattuna, sillä sehän on itsestään selvää.

Haluaisin että kaikkia voitaisiin kohdella ensisijaisesti yksilöinä, ei miehinä tai naisina. Siksi koenkin ongelmalliseksi sen, että jos haluan irrottautua minua kahlitsevasta naisroolista, minulla ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin siirtyä miesrooliin, samoin kuin sen, että miesroolissa tuntuu olevan enemmän tilaa yksilöydelle.

Wikipedia muuten sanoo miehestä muun muassa seuraavaa: This article is about adult human males. For humans in general, see Human. ... However, man< is sometimes used to refer to humanity as a whole. Entäpä naisesta? Eipä paljon muuta kuin että [a] woman (irregular plural: women) is a female human. Mutta tämänhän me kaikki jo tiesimme. Mies on ihminen, ja nainen on sukupuoli.

Miten olisi mahdollista irrottautua siitä ajatuksesta, että naiselliset merkit vähentävät yksilön ihmisyyttä?

Kun koetin rakentaa itsestäni tyttöä ja tulla hyväksytyksi tyttönä, seksi ja seksuaalisuus olivat todella suuressa osassa. Nyt, jälkeenpäin, hahmotan ajatelleeni asiaa suurin piirtein niin, että onnistunut feminiinisyys rakentuu siitä, että tulee poikien/miesten haluamaksi.

Tyttönä oleminen tai tytöksi pyrkiminen on ollut minulle nimenomaan pyrkimystä vastata toisten odotuksiin, pyrkimystä rakentaa itsestäni sellainen kuin kuvittelin muiden haluavan että olisin. Olen pohtinut miellyttämisenhaluani todella pitkään, muistan kirjoittaneeni siitä ainakin jo kahdeksan vuotta sitten paljonkin, mutta vasta nyt olen alkanut tajuta sen yhteyttä sukupuoli-identiteettiini.

On ollut hämmästyttävää huomata, miten nopeasti olen kadottanut rippeetkin ennen aika pakonomaisesta tarpeestani tulla halutuksi. Aiemmin tein minusta kiinnostuneiden ihmisten kanssa jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta ja imarreltuna paljonkin asioita, joita en mitenkään erityisesti olisi ollut kiinnostunut tekemään, mutta nyt pystyn torjumaan sellaiset ihmiset, joista en itse ole kiinnostunut. Nykyään pystyn myös hyväksymään sen, ettei joku josta itse olen kiinnostunut koe samoin minua kohtaan, kun taas aiemmin se tuntui nöyryytykseltä ja epäonnistumiselta. Ylipäätään koen itseni kokonaisemmaksi ihmiseksi, enää en tarvitse jotakuta toista tekemään minusta ehjemmän ja paremman.

Olen alkanut vähän ahdistua siitä, että olen asettanut itselleni niin ahtaan poikaroolin. Vaikka osasinkin varautua siihen, vaikka tiesin että yleensä tässä tilanteessa, alussa, vedetään yli ja mennään siitä mistä aita on matalin, en silti haluaisi korostaa läpimenoa itseni ja aatteideni kustannuksella.

En halua tottua istumaan niin leveästi että vien muilta tilaa, en halua pitää omaa sosiaalista hyökkäävyyttäni osoituksena maskuliinisuudestani vaan kommunikaation ongelmana, en halua ylläpitää ajatusta siitä että pojat näyttävät tietynlaisilta. Toisaalta olen kuitenkin tuntenut oloni hyväksi ja kotoisaksi, ensimmäistä kertaa elämässäni en ole jatkuvasti miettimässä sitä, kelpaanko muille ja sitä, näytänkö tarpeeksi hyvältä.

Ulkonäkövaatimusten ja -stressin unohtaminen, katoaminen, on ollut todella selkeä muutos. Mietin, johtuuko se siitä että ajattelen, osin tiedostamattani, ettei poikien tarvitse miettiä ulkonäköä niin paljon? Että pojat voivat vain olla, kun tyttöjen täytyy koko ajan rakentaa ulkonäköään, työstää, huolehtia ja pitää yllä. Heti silloin, kun mietin etten haluaisi näyttää niin tavallisen poikamaiselta vaan tyttömäisemmältä, en enää olekaan samalla tavalla sisällä itsessäni vaan alan tarkastella itseäni ulkopuolelta, ihan kirjaimellisesti. Näen mielessäni itseni sellaisena kuin kuvittelen muiden näkevän minut, matkan päästä ja kokonaisena hahmona, jotenkin kauempaa kuin silloin kun en mieti ulkonäköäni tai silloin, kun koetan näyttää perinteiseltä pojalta. En oikein tiedä, osaanko selittää tätä kunnolla, mutta kärjistäen: jos olen poika, siis poika-poika, olen sisällä itsessäni, katson itseäni omasta päästäni käsin, näen itseni niin kuin konkreettisesti näen kun katson omaa vartaloani. Jos taas olen tyttö, tai tyttöpoika, näen itseni ulkopuolelta, ihan kuin katsoisin jotakuta toista ihmistä. En ole oman pääni sisällä, vaan muutun objektiksi itselleni ja muille.

Pukeutuminen tuntuu vaikuttavan tähän niin, että se symboloi vahvasti sukupuolia ja niiden kautta tiettyjä stereotyyppisiä ominaisuuksia: miehet katsovat, naisia katsotaan. Men look at women; women watch themselves being looked at. Miehet pukeutuvat käytännöllisesti, naiset koristautuakseen. Jopa kokemukseni peiliin katsomisesta muuttuu sen mukaan, mitä sukupuolta ajattelen olevani katsoessani - jos olen poika, korostuu kokemuksessani nimenomaan katsominen, toimijuus, jos olen tyttö, muistan kokemuksesta sen, miltä olen peilissä näyttänyt.

Ja sitten jotkut sanovat, ettei sukupuolella ole enää sellaista merkitystä kuin ennen. Tietenkään ei samanlaista: nykyään ei esimerkiksi ole enää lailla kiellettyä pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Kontrolli on kuitenkin siirtynyt viranomaistaholta yksityisille ihmisille - esimerkiksi luokkatovereille - sekä yksilön oman pään sisään. Myös lääketieteen edustajat, lääkärit ja psykiatrit, rajaavat ja määrittelevät hyväksyttävää, "tervettä" sukupuolisuutta, mutta heilläkään on harvoin valtuuksia puuttua vääränlaiseen sukupuolen toteuttamiseen, ja todellisen kontrolloinnin hoitavat ihmiset itse rajoittamalla itseään, ja jos se epäonnistuu niin heidän lähiympäristönsä ja viimeistään ohikulkijat ja satunnaiset tuttavuudet huomautuksilla, ohjeilla ja pahimmillaan väkivaltaisilla kurinpalautuksilla.

Monet sukupuoliin automaattisesti liittämämme oletukset tulevat näkyviksi vasta, kun pääsee tarkastelemaan sukupuolta kummaltakin puolelta - vuorotellen tyttönä ja poikana. Olen huomannut poikaroolissa ollessani aika paljonkin sellaisia asioita, joita en olisi voinut samalla tavalla ymmärtää vain lukemalla. Enkä varmasti olisi huomannut niitä jos olisin elänyt ja kasvanut poikaroolissa, vaan nimenomaan siirtyminen mahdollistaa sen, asioiden samanaikaisen tarkastelun sisä- ja ulkopuolelta, tietynlaisen etäisyyden joka mahdollistaa tarkemman havainnoinnin. Samoin tyttöys näyttäytyy minulle erilaisena nyt kuin aiemmin, sillä nyt minulla on siihen hieman enemmän etäisyyttä, ja huomaan selkeämmin mitkä asiat tulevat nimenomaan tyttöroolin kautta, sen kanssa. Mieheydestä ja naiseudesta en edes osaa puhua muuten kuin ulkopuolisena, lukemani ja havainnoimani kautta, ja ehkä siksi puheeni miehistä ja naisista onkin niin pelkistävää ja stereotyypittävää, että monet itsensä jommiksikummiksi kokevat loukkaantuvat.

Olen vasta alkanut tajuta, kuinka pitkään joudun odottamaan. Olen ärsyyntynyt muiden ihmisten kysymyksistä, joista paistaa läpi jonkinlainen oletus siitä, että käydään jossain yhdessä testissä ja sitten aloitetaan hormonihoidot, mutta enpä ole itsekään todella sisäistänyt sitä, että melko lailla tämä taitaa olla pelkkää istumista ja odottelua. En vielä edes tiedä, milloin minulla on ensimmäinen tutkimuskäynti - tiedän että käyntiin saattaa olla hyvinkin kuukausia, mutta kuinka pitkään joudun odottamaan tietoa?

Aluksi odottelu ei tuntunut niin isolta asialta, kun tuntui että minulla on niin paljon ajateltavaa. Tässä vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että olen ajatellut samat asiat jo moneen kertaan. En saa tännekään kirjoitettua, sillä jokaisen uuden tekstin kohdalla minusta tuntuu että toistan itseäni, en saa mitään uutta pohdintaa, olen kirjoittanut jo kaiken mitä minulla on tässä vaiheessa sanottavana.

Ehkä minun pitäisi kirjoittaa edes lyhyesti siitä, millaiseksi koen oloni poikaroolissa juuri nyt: Välillä tuntuu siltä että huijaan, itseäni tai muita, en osaa itsekään ajatella itseäni poikana ja puhun itsestäni tyttönimellä, tietenkin vain sellaisten tapahtumien yhteydessä jotka sijoittuvat ajallisesti taaksepäin, aikaan jolloin minulla vielä oli tyttönimi eikä mitään muuta. Itse asiassa tänään viittasin itseeni ensimmäisen kerran poikanimellä puhuessani jostakin, joka tapahtui silloin kun vielä käytin tyttönimeä. Luulen että käyn läpi jonkinlaista luopumisprosessia ja otan siksi takapakkia, kokeilen vielä aina välillä joitain tyttöjuttuja, mietin lähtisinkö ulos tyttövaatteissa ja bindaamatta, näen unia joissa olen tyttönä heteropoikien kanssa. Kuitenkaan en koe itseäni tytöksi enkä haluaisi olla tyttö, tiedostan jatkuvasti selkeämmin ettei se ole minua varten enkä tulisi onnistumaan siinä, vaikka kuinka yrittäisin.

Tuntuu kuitenkin typerältä, että minulla on edessäni vielä niin paljon taktikointia ja odottelua, ennen kun voin ruveta toteuttamaan sitä, mitä oikeasti haluaisin: Olla poika joka pukeutuu tytöksi. Sitä ennen minun on vielä pitkään hyväksyttävä se, että aika monen silmissä olen pojaksi pukeutuva tyttö, vaikka poikatyttöys on ehkä kauimpana siitä, mitä haluan olla ja minkä tunnen itselleni ominaiseksi ja kotoisaksi. En halua luopua "tyttöjutuista", haluan vain lähestyä niitä erilaisesta näkökulmasta. Vaikka tyttöily on minulle ollut dragia, haluaisin muidenkin käsittävän että se on. Ja se taas vaatii uskottavaa läpimenoa fyysisesti ja sosiaalisesti.

Läpimenoon miehenä saattaa hyvinkin riittää tietynlainen käyttäytyminen ja tietynlaisten symbolien, kuten oikean vaatetuksen, käyttäminen silloinkin kun keho on fyysisesti naisen. Minulle se ei riitä, sillä huolimatta tietyistä miehekkäiksi mielletyistä piirteistä (kuten säärikarvoista tai lyhyistä hiuksista) tulen varmasti tulkituksi tytöksi, tai ääk, naiseksi, jos ja kun pukeudun mekkoon. Vaikka bindaisin.

Ehkä oleellisin toivomani muutos on äänenmurros. Puhun yleensä varsin matalalta, ja monet ihmiset, samoin kuin itsekin vielä jokin aika sitten, kuvittelevat että ääneni on luonnostaan melko matala. Se ei kuitenkaan ole, sen huomaan esimerkiksi laulaessa ja puhuessani läheisille ihmisille.

Vai olisiko oleellisin muutos ruumiinrakenteen muutos? Hartioiden ja käsien muuttuminen lihaksikkaammiksi ja no, yleisesti poikamaisemmiksi on jotain sellaista jota olen toivonut todella pitkään. Toki haluaisin myös rasvaa pois lantiolta, mutta se ei tunnu niin oleelliselta kuin käsivarret. Ja tietysti litteä ja edes vähän lihaksikas rintakehä, mutta se on ehkä sanomattakin selvää...

Äh. Tuntuu typerältä kirjoittaa, mitä haluaisi, kun samaan aikaan tietää että kaikkea joutuu odottamaan vielä älyttömän pitkään.

Olen iloinen ja helpottunut siitä, että minulla on käynyt niin hyvä tuuri lähetteen saamisen kanssa.

Hetkinen. Onko millään tavalla oikein, reilua, kivaa tai edes lainmukaista se, että joudun tarvitessani lääkäripalveluita varautumaan siihen, etten ehkä saakaan hoitoa? Että joudun ottamaan itse selvää siitä, mihin osoitteeseen lähetteeni tulisi laittaa? Että vaikka lääkäri toimii mielestäni epäammattimaisesti ja hieman epäasiallisestikin, päällimmäinen kokemukseni on kuitenkin helpotus siitä, että sain tämänkään verran apua?

Vähän aikaa sitten totesin jollekulle keskustelussa, että tiedostan asettavani itseni tavallaan lainsuojattoman asemaan, toisen luokan kansalaiseksi. Vaikka periaatteessa onkin olemassa syrjintäsuoja, ovat ihmisten asenteet niin vahvoja ettei sillä taida olla juurikaan käytännön merkitystä. Tuntuu vähän masentavalta ajatella, että tässä kulttuuriympäristössä tulen olemaan suurimmalle osalle ihmisistä jollain tapaa vajavainen ja viallinen. Sukupuoli on ehkä merkittävin tekijä ihmisten luokittelussa, tai ainakin valkoisten ja vammattomien ihmisten luokittelussa. Sukupuolinen poikkeavuus tekee ihmisestä kokonaan poikkeavan, kaikkea hänen tekemäänsä tulkitaan sen kautta - kuten kaikkea yleensäkin tulkitaan, tiedostaen tai tiedostamatta, sukupuolen kautta. Se leimaa ja asettaa epäilyttävään asemaan.

Siltikin haluan tehdä tämän, siltikin koen että tämä antaisi minulle paremmat mahdollisuudet olla onnellinen kuin mikään, mitä olen tähän asti kokeillut.

You are The Lovers

Motive, power, and action, arising from Inspiration and Impulse.

The Lovers represents intuition and inspiration. Very often a choice needs to be made.

Originally, this card was called just LOVE. And that's actually more apt than "Lovers." Love follows in this sequence of growth and maturity. And, coming after the Emperor, who is about control, it is a radical change in perspective. LOVE is a force that makes you choose and decide for reasons you often can't understand; it makes you surrender control to a higher power. And that is what this card is all about. Finding something or someone who is so much a part of yourself, so perfectly attuned to you and you to them, that you cannot, dare not resist. This card indicates that the you have or will come across a person, career, challenge or thing that you will fall in love with. You will know instinctively that you must have this, even if it means diverging from your chosen path. No matter the difficulties, without it you will never be complete.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

On parikin asiaa, joista olen ajatellut kirjoittaa, mutta tällä hetkellä muistan niistä vain toisen: sen, että minusta tuntuu että minut tulkitaan lähes itsestäänselvästi naiseksi silloin, kun olen liikkeellä lapsen kanssa. On tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon kysymys on omista ennakkoluuloistani ja havainnoistani (siis siitä, että aika harvoinhan miehet ovat yksin lapsen kanssa), ja kuinka paljon niinkutsutusta todellisuudesta. Lapsen kanssa kaupungilla tai bussissa tuntuu kuitenkin siltä, että palaan aikaisempaan aikaan, muiden suhtautuminen minuun tuntuu samalta kuin joskus aiemmin, ei samalta kuin yleensä nyt.

Pitäisi muuten hankkia kaikki kortit uusiksi uudella nimellä, etten kiusaantuisi aina niin paljon kaupassa maksaessani muulla kuin käteisellä.

Ai niin, se toinen asia oli ajatus siitä, miten tyttönä ollessa jatkuvasti rakensin itseäni ja ulkoasuani; jos näin hyvännäköisiä tyttöjä, koetin ottaa vaikutteita tai matkia joitain juttuja heidän ulkonäössään tai pukeutumisessaan. Olen tehnyt tätä todella, todella kauan, oikeastaan varmaan niin kauan kuin muistan. Mutta nyt ei tunnu yhtään samanlaiselta - en katsele poikia ja matki heidän pukeutumistaan, punnitse miltä minun kannattaisi näyttää, tai ylipäätään juuri mieti omaa ulkonäköäni muiden silmissä. Jollain tavalla koko olemisenikin tuntuu helpommalta, ehkä olen aiemmin pitänyt itseäni jotenkin jatkuvasti tarkkailun alaisena, miettinyt omaa suoriutumista. Ja vaikka omaa suoriutumista ja ulkonäköä miettii välillä nytkin, läpimenon kautta, tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa siltä että en pukeudu joksikin, pue ylleni roolia.