On parikin asiaa, joista olen ajatellut kirjoittaa, mutta tällä hetkellä muistan niistä vain toisen: sen, että minusta tuntuu että minut tulkitaan lähes itsestäänselvästi naiseksi silloin, kun olen liikkeellä lapsen kanssa. On tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon kysymys on omista ennakkoluuloistani ja havainnoistani (siis siitä, että aika harvoinhan miehet ovat yksin lapsen kanssa), ja kuinka paljon niinkutsutusta todellisuudesta. Lapsen kanssa kaupungilla tai bussissa tuntuu kuitenkin siltä, että palaan aikaisempaan aikaan, muiden suhtautuminen minuun tuntuu samalta kuin joskus aiemmin, ei samalta kuin yleensä nyt.

Pitäisi muuten hankkia kaikki kortit uusiksi uudella nimellä, etten kiusaantuisi aina niin paljon kaupassa maksaessani muulla kuin käteisellä.

Ai niin, se toinen asia oli ajatus siitä, miten tyttönä ollessa jatkuvasti rakensin itseäni ja ulkoasuani; jos näin hyvännäköisiä tyttöjä, koetin ottaa vaikutteita tai matkia joitain juttuja heidän ulkonäössään tai pukeutumisessaan. Olen tehnyt tätä todella, todella kauan, oikeastaan varmaan niin kauan kuin muistan. Mutta nyt ei tunnu yhtään samanlaiselta - en katsele poikia ja matki heidän pukeutumistaan, punnitse miltä minun kannattaisi näyttää, tai ylipäätään juuri mieti omaa ulkonäköäni muiden silmissä. Jollain tavalla koko olemisenikin tuntuu helpommalta, ehkä olen aiemmin pitänyt itseäni jotenkin jatkuvasti tarkkailun alaisena, miettinyt omaa suoriutumista. Ja vaikka omaa suoriutumista ja ulkonäköä miettii välillä nytkin, läpimenon kautta, tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa siltä että en pukeudu joksikin, pue ylleni roolia.