"Sehän on hyvä että sä reagoit, jos sä et reagoisi mihinkään niin mä pitäisin sua lobotomiapotilaana", sanoi eräs henkilö minulle eräillä paremman väen kutsuilla, joilla olin ilman omaa ansiotani, ja aloin välittömästi listata mielessäni niitä etuoikeusrakennelmia, joiden puitteissa hän sijoittuu minua korkeammalle. Yläluokalla on kautta aikojen ollut tapana leimata heitä alemmat tyhmemmiksi ja (älyllisesti) vajavaisemmiksi. Maailma pyörii yläluokkien säännöillä, ja sääntöjä osaamaton tai niitä tahallaan noudattamatta jättävä näyttäytyy säännöt hallitsevan(sic) näkökulmasta lähes väistämättä, no, idioottina. Tai ainakin holhouksen tarpeessa olevana, vähän vähemmän kyvykkäänä, (omaa parastaan) tietämättömänä.

Jälkeenpäin mietin, miten mainittu keskustelija olisi reagoinut, jos olisin listannut kaikki ne syyt, miksi en pahemmin ole äänessä ollut. Jos olisin sanonut suoraan, etten halua puhua tilanteessa jossa tiedän ääneni olevan yksi johtolanka siinä, että "oikeaa" sukupuoltani koetetaan selvittää; jossa tiedän olevani ulkopuolinen epänormaalin ulkonäköni vuoksi; jossa olen jatkuvassa altavastaajan asemassa huonompituloisena ja puolet työiästäni työttömänä viettäneenä; jossa poliittiset mielipiteeni ovat auttamatta vääriä, tai ainakin kyseenalaisia, tai ainakin sellaisia, joiden mukaan ei tarvitse toimia, sillä ne paljonpuhutut "elämän realiteetit" ovat vain jostain sattuman oikusta yhteensopivia puhujan poliittisten näkemysten kanssa.

Kate Bornstein kirjoittaa My Gender Workbookissa turvallisesta paikasta, mahdollisuudesta lepohetkeen, jatkuvan taistelun mahdottomuudesta. Hänelle se on mahdollisuus mennä läpi naisena; minulla, kuten tajusin kysyttäessä, on mahdollisuus turvalliseen paikkaan vain hetkittäin. Olin juuri hetkeä aikaisemmin selittänyt käsitettä niin kuin sen itse tulkitsen: turvallinen paikka on mikä tahansa positio, joka on hyväksyttävä vallitsevassa kulttuurissa. Se voi olla sukupuoli, se voi olla asema työssäkäyvänä tai opiskelevana (joskin jälkimmäinen on turvallinen positio harvemmin kuin ensinmainittu). Se on mikä tahansa, joka ei uhkaa järjestelmää tai vastakeskustelijan arvomaailmaa, mitä tahansa joka on käsitettävissä hänen käsitteillään. Turvallinen paikka on yhteistä maaperää, jotain mistä molemmilla on kokemusta. Se on jotakin, jossa oleminen ei ole ulkopuolella olemista. Sellaista, jona oleminen ei ole häpeällistä.

Olen kirjoittanut häpeästä nopeasti aiemmin, mutta olen miettinyt aiheeseen palaamista useasti. Ilman uhkaavaa häpeää ei olisi sosiaalista kontrollia, sillä mitäpä pelättävää olisi seurauksissa, jotka eivät vaikuta yksilön kykyyn toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä? Jopa vapausrangaistuksissa oleellinen osa on rangaistuksesta jäävä sosiaalinen stigma - siltä varalta, ettei pelkkä vaikutus maineeseen olisi riittävä, on stigma institutionalisoitu rikosrekisterin muotoon. Norminvastainen käytös aiheuttaa häpeän tunteita, tai ainakin sen tulisi aiheuttaa - jos näin ei näytä olevan, paheksutaan sitä, ettei ihminen edes "ymmärrä hävetä".

Häpeän tunne, ajatus siitä, mitä muutkin mahtavat ajatella, vaanii taustalla kun koettaa luovia sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään vaikkei työpaikkaa olisikaan, huomaa selittelevänsä jotain epämääräistä työstään, kun kysytään. Vaikka periaatteessa olisi sitä mieltä, että epätyypilliset ihmissuhteet eivät ole sen huonompia kuin norminmukaisetkaan, sitä kuitenkin päätyy helposti yksinkertaistamaan omaa suhde-elämäänsä puhuessaan ihmisille, joiden mielipiteistä ei ole varma - ja jotka siksi olettaa normin noudattajiksi ja -vartijoiksi. Kaikkein epävarmimmalle pohjalle olen kuitenkin joutunut niissä tilanteissa, joissa tarkkailun kohteena on sukupuoleni: vaihtoehtoinani ovat häpeä ja häpeä. Jos sukupuolitun naiseksi, olen kummallinen, vääränlainen, potentiaalisesti mielenvikainen ja seksuaalisesti epäilyttävä; kaikki häpeällisiä ominaisuuksia. Jos taas sukupuolitun mieheksi, olen kuitenkin vain askeleen päässä uudesta häpeästä - paljastumisesta ja koko asteikon ulkopuolelle putoamisesta. Ja kun tämän perustunteen kuorruttaa kaikella muulla, mikä tekee minusta sosiaalisesti epäkelvon ja huonon yksilön niin voilà - eipä paljon puhuta.

Lobotomiapotilas, siis.

Olen vielä elossa. Sain diagnoosin. Nyt odottelen hormonipoliaikaa, johon on enää joitakin päiviä.

Tulevaisuus jännittää ja ehkä vähän pelottaa mutta ajattelen sitä jatkuvasti, elän jossain muualla kuin tässä ja nyt enkä ehkä pidä siitä, mutta toisaalta tässä ja nyt minulla on flunssa ja kurkkuuni koskee.

Olen sitoutunut ihmiseen ja ajattelin sitoutua myös kouluun ja myöhemmin töihin, nyt kun minulla on ehkä alkamassa elämä, jossa voin löytää paikan, jossa haluan olla. Mietin, onko se vastakkaista kaiken seikkailun kanssa ja onko huono pysähtyä johonkin, menetänkö rakkauteni välitiloihin ja liikkuvuuteen ja muuntuvuuteen, löydänkö jotain sellaista jota olen vuosikausia ainakin kuvitellut kaipaavani, jonkinlaisen todellisen itseni?

En aio olla yksinkertainen vast'edeskään. Odotan sitä, että minulle kasvaa parta, jotta pääsen käyttämään hameita. Välillä pelottaa edessä oleva elämä epämääräisenä; mietin missä kaikissa asioissa kehoni tulee tielleni tavoilla joilla ei pitäisi, millä kaikilla tavoilla kehonormit tulevat tielleni.

Menen läpi useimmiten enkä jaksa enää ahdistua kovin paljon satunnaisista tytöttelyistä. Joku päivä tajusin, miten onnellisessa asemassa olen niihin nähden, jotka eivät vuosien jälkeenkään tule kohdelluksi niin kuin haluaisivat - minulla on taito vakuuttaa ihmisiä ja ilmeisesti se taito ulottuu jopa niinkin muuttumattomana pidettyyn asiaan kuin sukupuoleen. Mutta sukupuolihan on enimmäkseen liikkeitä ja asentoja, tiettyjen asioiden tekemistä, äänenkäyttöä ja tilanottamista. Minulle siis, koska minulla on sellainen keho joka taipuu monenlaisiin tulkintoihin, olen aina ollut rajalla, minulle on kokoja niin naisten kuin miestenkin vaatteissa ja voin olla mitä haluan. Ainakin toisinaan. Ainakin kun uskon siihen itse.

Ajattelin kirjoittaa siitä, miten paljon jotkut asiat minua pelottavat; satunnainen väkivalta, väärässä paikassa oleminen, syrjintä ja ymmärtämättömyys ja vihamielisyys, mutta sitten aloin ajatella sitä miten olen tähän astikin elänyt ulkopuolella, enkä ole pelännyt. Miksi minun pitäisi nyt aloittaa?