Liittolaisuus ja kenen puolella tässä oltiinkaan?

Törmäsin tällaiseen tekstiin Black Girl Dangerous -blogista (joka on muuten tosi hyvä ja lukemisen arvoinen, ellette ole vielä tutustuneet!). Sanalle ally ei ole vakiintunutta suomennosta ja koko käsite on usein hämärä. Puhun tässä nyt liittolaisesta tai liittolaisuudesta, jolla tarkoitan ihmisiä, jotka eivät itse kohtaa tiettyä syrjinnän muotoa, mutta haluavat vastustaa sitä. Tässä vastustamisessa on kuitenkin usein ongelmia, jotka johtuvat, no, siitä, etteivät liittolaiset itse kohtaa kyseistä syrjintää, mutta haluavat silti käyttäytyä kuin tietäisivät siitä kaiken.

Käytin linkkaamaani tekstiä oman tekstini pohjana ja kerron muutamia kokemiani esimerkkejä numeroituna samoin, kuin linkissä.


1. "Mulla on tähän ryhmään kuuluvia ystäviä, olen siis suvaitsevainen!"

Olen usein törmännyt ihmisiin, jotka ovat sitä mieltä, että kun heillä on ystävä, joka on homo tai trans, niin he voivat sanoa tästä aiheesta mitä tahansa. Koska kyllähän jo se, että heillä on tällainen ystävä, jota he kohtelevat ihan samalla tavalla kuin muitakin, todistaa että he eivät syrji ketään. Paitsi että eivät kohtele. Muita ystäviä, niitä normiin kuuluvia, ei nimittäin koskaan käytetä esimerkkinä omasta suvaitsevaisuudesta.

Eikä yksi kommentti syrjintää vastaan jossakin kahvipöytäkeskustelussa tee kommentoijasta ihmisoikeustaistelijaa, oikeamielistä ja erehtymätöntä. Edes vankka syrjinnänvastainen vakaumus ei tee ihmisestä erehtymätöntä; jos siis joku syyttää sinua syrjivästä käytöksestä tai puheesta, älä puolustaudu siltä sillä, että sinulla on vähemmistöryhmään kuuluvia ystäviä tai että olet joskus toiste sanonut tai tehnyt jotain ehkä tähän asiaan etäisesti liittyvää. Pysy käsillä olevassa aiheessa ja kuuntele, mitä sinulle sanotaan.

2. "Kun tämä on niin kauheaa!"

On ihan ymmärrettävää, että kun joutuu esimerkiksi uuden tuttavuuden kautta tekemisiin sellaisen syrjinnän kanssa, jonka olemassaolosta ei ole edes tiennyt, se tuntuu pahalta. Ja toisaalta tuntuu hyvältä tiedostaa asioita enemmän kuin aikaisemmin, koska silloinhan on tiedostava, eli Hyvä Ihminen. Kuitenkin jokaisen bongaamansa heteroseksistisen, rasistisen, homo- tai transvihamielisen lausunnon, vitsin tai käytännön raportoiminen kyseiseen vähemmistöön kuuluvalle ihmiselle ei ole tarpeen. Me tiedämme, että meitä syrjitään! Usein se täyttää niin suuren osan elämästä, että ainakaan itse en välitä kuunnella vielä lisää esimerkkejä syrjinnästä, johon teoriassa voisin törmätä.

3. "Ne on kaikki niin kuumia!"

Tunnustan: olen itsekin erehtynyt panemaan transfettarin kanssa. Kyseinen ihminen ei tietenkään itse tunnusta olevansa fetisisti, mutta tässäpä muutama syy, miksi itse pidän häntä sellaisena: Lesboksi identifioituminen samalla, kun aktiivisesti hakee TRANSmiesten/-maskuliinisten seuraa. Puhe siitä, miten "te kaikki ootte niin ihania". Keinotekoinen ja liitoitteleva toisen (oletetun) sukupuoli-identiteetin korostaminen. Jatkuva muiden ihmisten outtaaminen.

Minulla ei sinänsä ole mitään fetisismiä vastaan, mutta sen kohdistuessa niin suureen asiaan kuin sukupuoleen (tai ihonväriin tai muuhun tiettyyn fyysiseen tai ihmisenä olemisen ominaisuuteen) pidän sitä ongelmallisena, sillä se ilmenee siinä, että toinen ihminen asettuu  pysyvästi objektin asemaan. Liittolaisuus-kontekstissa tämä tarkoittaa, että joku käyttää tiettyjen ihmisten kanssa heilastelua todisteena omasta avomielisyydestään, ja se vasta ongelmallista onkin. Olen ihminen siinä missä muutkin, ja haluan olla ihmissuhteissani tasavertainen, en maskotti.

 4. "Kohtelen kaikkia samalla tavalla!" ja "Trans tai cis, eihän siinä ole mitään eroa! Te ootte ihan yhtä miehiä kuin muutkin!"

Paitsi että anteeksi, en ole mies. Enkä kaipaa ulkopuolisia ihmisiä määrittelemään, kelpaanko heidän sukupuolikategorioihinsa. Lisäksi transtausta tuottaa pakostakin eroja: vain transihmiset joutuvat todistelemaan sukupuoltaan lääkäreille, viranomaisille ja läheisilleen.

Samaa puhetta käytetään tietysti myös seksuaalivähemmistöistä: "Homous on ihan normaalia! Homot haluaa ihan samoja asioita kuin heterot!" Paitsi etteivät välttämättä halua. Eivätkä kaikki heterotkaan halua niitä asioita, joita heteroiden oletetaan haluavan. Tällainen puhe viestittää, että puhuja hyväksyy minut kunhan pyrin olemaan normaali. Mutta minua ei kiinnosta olla normaali vaan rikkoa normeja; tarkoittaako se sitten, että kohtaamani syrjintä onkin ihan oikeutettua?

Olettaisin että myös esimerkiksi vammaiset ja ei-valkoiset (suomessa ei ole tälle mitään hyvää termiä, englanniksi käytetään lyhennettä poc eli person/people of color) ihmiset kohtaavat samanlaista puhetta, jossa tasa-arvo tarkoittaa sitä, että mitään eroja ei lopulta ole. Että olettehan te yhtä hyviä ja samanlaisia kuin mekin! En edes huomaa vammaasi/ihonväriäsi! Yhteiskunnassa on kuitenkin syrjiviä rakenteita, ja niin kauan kuin ihmisiä kohdellaan eri tavalla johtuen ihonväristä, toimintakyvystä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta, ei kannata puhua kuin mitään eroja ei olisi.

5. & 6. "Mehän puhuttiin jo homoista, eikä se riitä? Ei me voida kaikkia erikoisuuksia ottaa huomioon!"

Esimerkiksi Setan ja muiden tasa-arvon edistämiseen pyrkivien toimijoiden sisälläkin huomaa usein, että moninkertainen vähemmistöihin kuuluminen jää näkymättömäksi. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset oletetaan cis-sukupuolisiksi, vammattomiksi ja suomalaisiksi. Välillä perustetaan joitain erityisryhmiä vaikka transsukupuolisille, mutta cis-seksismi jyllää kaikille tarkoitettujen tapahtumien kuvauksissa.

Olen itse ollut mukana joissain aktivistijutuissa, joissa vammattomat ja valkoiset ihmiset ovat selkeästi yliedustettuina. Koskaan ei ole mietitty, miten tähän asiaan voisi puuttua. En ole itsekään tehnyt mitään asian eteen. Myös laajemmin ongelmiksi myönnettyihin aiheisiin, kuten seksismiin, ei ole välttämättä haluttu puuttua siksi, että se mukamas vie liikaa aikaa oikeilta asioilta.

Kaikkia tapahtumia ja kaikkea toimintaa tulisi tarkastella siltä kannalta, miten hyvin se tavoittaa eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Kun huomataan (en sano jos, sillä kaikki toiminta on jollain tavoin normittunutta ja ulossulkevaa ja jos ei huomata, pitää tarkastella paremmin), että jokin ryhmä on aliedustettuna, pitää kehittää erityisiä toimenpiteitä, joilla sen jäsenille mahdollistettaisiin yhtäläinen osallistumistuminen. Se on aikaavievää ja se on rasittavaa ja olisi paljon helpompaa hoitaa asiat niin kuin ennenkin ja hei, miksi ne eivät tule itse kertomaan jos haluavat osallistua? Mutta jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, joka on rakennettu tavoilla jotka rajoittavat ihmisten toimintamahdollisuuksia, täytyy kestää sitä että se vie aikaa ja on rasittavaa ja vaikeaa. Jos se olisi helppoa, se olisi jo hoidettu.

Eivätkä ihmiset välttämättä itse tule ajatelleeksi, että heille olisi mahdollista osallistua johonkin. Minä ajattelin pitkään, että itsepähän olen valinnut etten voi enää mennä uimahalliin, ja vasta kuultuani jonkun kannelleen sukupuolivähemmistöihin kuuluvien huonommista liikuntamahdollisuuksista, tulin ajatelleeksi ettei vika olekaan minussa vaan järjestelmässä.

7. "Mä oon niin kiinnostunut näistä asioista!"

Se on hyvä! Ainakin teoriassa. Käytännössä on huono jos kiinnostus ilmenee niin, että vähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat jatkuvasti selittämään asioita ja vastailemaan kysymyksiisi. Jos olet kiinnostunut, löydät tietoa varmasti muistakin lähteistä (internet, kirjasto). Jopa yksilökohtaisia kokemuksia voi lukea näistä lähteistä, eikä tarvitse ryhtyä kyselemään puolituttujen ihmisten henkilökohtaisesta elämästä.

Jos olet kiinnostunut ja haluat auttaa, kysy: "Tarvitsetteko apua? Mitä voin tehdä?". Älä ryhdy keksimään parannusehdotuksia, jos sinulta ei kysytä; vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat muutenkin kuulla enemmistöltä, miten heidän tulisi asiansa hoitaa.

8. "Sekin ihminen on samanlainen kuin sinä!"

Jos puhun itsestäni, en ole kiinnostunut kuulemaan että mielestäsi muistutan jotakuta toista, joka epäonnekseen on kohdannut samaan piirteeseen perustuvaa syrjintää kuin minä. Se, että tiedät yksityiskohtia jonkun transtutkimuksista tai lääkityksestä tai muusta, ei tarkoita että asiat olisivat samoin minun kohdallani -- eikä että sinulla olisi jokin oikeus kertoa niitä minulle. Tai jos joku on kertonut sinulle ulostulokokemuksistaan tai siitä, millaista on elää tietyn vähemmistön edustajana. Minä en ole samanlainen kuin muut, eikä minun luokittelemiseni ensisijaisesti jonkin ryhmän edustajaksi tunnu kovin hyvältä. Ja jos kerrot minulle muiden ihmisten henkilökohtaisia asioita, minusta tuntuu etten halua kertoa sinulle omiani, koska en voi luottaa siihen, ettekö kertoisi niitäkin eteenpäin.



Bonuksena: HYVÄKSYMINEN

Saattaa olla yllättävää, mutta en ole kiinnostunut kuulemaan että joku tuntematon ihminen hyväksyy minut tai ryhmän, jota hän katsoo minun edustavan. Mielestäni "Ei mulla ole mitään sukupuolenvaihtajia vastaan, kyllä mä ne ihan hyväksyn" kertoo lähinnä siitä, että sen sanoja katsoo kyseessä olevan jonkin erityisen ryhmän, jota vastaan ihmisillä (ehkä ihan ymmärrettävästikin) saattaa olla jotain, ja että hän on nyt oikein hyvä ihminen kun hänellä ei ole.

Varmaankin jokainen ihminen kaipaa jossain määrin hyväksyntää. Yleensä sitä kuitenkin tarvitaan pääasiassa niiltä ihmisiltä, joiden kanssa on jossain tekemisissä elämässään. Kiinnostaako sinua, hypoteettinen ainakin jossain asiassa valtaväestöön kuuluva lukijani, hyväksyykö joku sinulle tuntematon ihminen jossakin sen, että olet olemassa ja elät elämääsi? Jos vastasit kyllä, väitän että sinulla on pahoja itsetunto-ongelmia. Ehkäpä se onkin se kysymys: vähemmistöön kuuluvien oletetaan olevan jotenkin epävarmempia itsestään, elämästään ja olemassaolon oikeutuksestaan. Näin usein voi ollakin, mutta se ei korjaannu sillä, että joku kertoo "hyväksyvänsä" -- se korjaantuu sillä, että yhteiskuntaa muokataan paikaksi, jossa ihmiset eivät joudu syrjityiksi.

Luopumisesta, valitsemisesta ja epänormatiivisuudesta

Ajattelin aloittaa tämän puhumalla siitä, että olen transsukupuoliseksi epätyypillinen, koska en ole aina tiennyt tai kokenut sukupuoltani samalla tavalla. Sitten toisaalta en kuitenkaan usko, että se on niin kovin epätyypillistä; ihmiset vain kokevat tarpeelliseksi rakentaa loogisen lapsuus--aikuisuus -jatkumon maailmassa, jossa vain harva uskoo olevan mahdollista, että kaikki tytöt eivät kasva naisiksi eivätkä kaikki pojat miehiksi. Luulen, että sukupuolikokemuksen häilyvyys on itse asiassa aika yleistä, mutta siitä vain puhutaan harvoin, koska sille ei ole olemassa sanoja, ei ole käsitteitä joiden piirissä sitä voisi ymmärtää. Itse koen toisinaan syyllisyyttä siitä, etten ole "normaali" transsukupuolinen ja että annan sen kuvan että kaikki transsukupuoliset ovat jotain sukupuolisekoilijoita. Tästä voinee päätellä, että norminmukainen, selkeä sukupuolisuus tulee usein transyhteisöissäkin arvostetummaksi asiaksi - ainakin tiedostamatta, sillä kaikki olemme kuitenkin kasvaneet yhteiskunnassa, jossa määrittelemätön sukupuoli on jotakin epämääräistä ja epäilyttävää.

Mutta nyt olen lähdössä sivuraiteille. Varsinaisesti ajattelin kirjoittaa siitä, miten olen elänyt omaa elämääni eri aikoina kahden eri sukupuolen edustajana. Suurimman osan elämääni olen elänyt tyttönä. Näen siitä edelleen unia. Vaikka siinä oli ongelmansa, siinä oli myös monia puolia, joista pidin -- ja joista olen joutunut myöhemmin luopumaan.

Jonkin aikaa sitten tulin siihen tulokseen, että tutustun ihmisiin pääasiallisesti harrastamalla seksiä. On minulla muutama sellainenkin läheinen ystävä, joiden kanssa en ole pannut, mutta he ovat vähemmistössä. Ja vaikka kaikki laasaslaiset valitukset naisen seksuaalisesta vallasta (so. valinnanvapaudesta) ovat mielestäni aika lailla silkkaa paskaa, on totta että tullessani nähdyksi miehenä olen enemmän uhka kuin mahdollisuus. Tyttöelämässäni sain valtavia määriä seksuaalista huomiota, jonka koin pääasiallisesti positiivisena (olen jostain syystä välttynyt sellaiselta häirinnältä, josta olen kuullut monilta muilta). Enää en saa. Kysymys ei ole pelkästään, tai edes varsinaisesti, siitä, että seksinharrastamismahdollisuuteni olisivat suuresti kavenneet. En tosin harrasta juurikaan satunnaisseksiä, mutta se johtuu paljolti siitä, etten (toisin kuin ennen) vietä kovinkaan paljon aikaa paikoissa joissa siihen olisi mahdollisuuksia. Suurempi vaikutus kadonneella huomiolla on siihen, pystynkö kokemaan itseäni haluttavaksi. Ja vaikka minulla on säännöllinen ja, mitenkään kerskumatta, ihan vitun hyvä seksielämä, minun on silti hankala hahmottaa sitä, että voisin jonkun mielestä olla haluttava. Reippaasti kärjistäen voisin sanoa, että olen ostanut aseman, jossa minua kuunnellaan, luopumalla siitä kokemuksesta, että minua halutaan.

Olen joutunut luopumaan tietyistä muistakin asioista. Esimerkiksi tyttöporukan keskinäisestä solidaarisuudesta; nyt voin olla jonkinlainen liittolainen, mutta joudun harkitsemaan sanojani paljon enemmän, kun puhutaan naisista ja feminismistä, esimerkiksi. Ja joudun itse helposti jonkinasteisen hyökkäyksen kohteeksi, sillä minun kokemukseni kielletään (en ole voinut synnyttää, koska olen "mies", tai olen "aggressiivinen", jos puhun transihmisenä). Minulla ei enää ole puolustajia samalla lailla kuin ennen, ja oikeuteni toimia feministinä saatetaan kyseenalaistaa.

Lisäksi olen huomannut, että omalle sukupuolelleen epätyypillisiksi miellettyjä asioita harrastaviin miehiin suhtaudutaan aika eri tavalla kuin naisiin. Kun tyttönä menin mukaan vieraiden poikien footbag-peleihin, minuun suhtauduttiin aina positiivisesti ja koin oloni tervetulleeksi. Kun "miehenä" vaikka neulon, paikalla on aina joku joka ihmettelee, miten se on mahdollista (naiset) tai vitsailee siitä, että häntä ei ainakaan tähän saa aivopestyä (miehet). Silloinkin, kun positiivisia kommentteja esitetään, siihen tuntuu usein sekoittuvan jonkinlaista varovaisuutta ja pelkoa siitä, että jos ei nyt sanota kivasti niin se raukka masentuu. Väitän, että naisilla on roolivalintojen suhteen suurempi, joskaan ei todellakaan rajaton, liikkumavara ja että epätyypillisiä valintoja tekeviin miehiin suhtaudutaan helpommin negatiivisesti ("Homo!") ja jollain tapaa säälitellen ("Mitenköhän sekin niitä naisten juttuja sitten jaksaa kuunnella") -- tai vastapainoksi maskuliinisuutta ylikorostaen ("Onpa se mahtava isä, kun on lapsen kanssa ihan kahdestaan kotona, siihen pystyy vain harvat miehet" tai "No sillähän sitten työpaikalla naisia riittää, hehheh").

Jonkinlainen luopumisen aihe on myös ulkonäkö ja tyyli. Tiivistettynä: miehille ei tehdä kivoja, värikkäitä, kiinnostavia tai kokeilevia vaatteita. Miesten pukeutuminen on helppoa ja käytännöllistä, joka on toki, no, helppoa ja käytännöllistä. Olen kuitenkin aina kiinnittänyt paljon huomiota pukeutumiseen ja tyyliin ja ilmaissut itseani sitä kautta. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi suuri osa naisten vaatteista ei tunnu päälläni hyviltä; ne kiristävät hihoista ja hartioista vaikka muuten olisivat sopivan kokoisia. Enkä oikeastaan halua pukeutua juuri naisten vaatteisiin -- toivoisin vain, että vaatteissa olisi enemmän valinnanvaraa. Jossain vaiheessa selailin paljon japanilaisia tyyliblogeja, joissa värikkyys, söpöt asusteet, hameet ja muu Euroopassa feminiiniseksi mielletty ei todellakaan kuulu vain tytöille.

Kaikkein suurimman luopumispäätöksen teen kuitenkin niissä tilanteissa, joissa haluan olla täysin läpimenevä: silloin joudun luopumaan omasta menneisyydestäni. Mietiskelin tätä, kun kuuntelin muutaman ihmisen puhuvan lapsuuden ja nuoruuden dokumentoinnista, videonauhoista, valokuvista, itse äänitetyistä kaseteista. On etuoikeus voida puhua omasta menneisyydestään ja lapsuudestaan kokematta epämukavuutta, epävarmuutta ja häpeää, tai joutumatta valikoimaan sellaisia asioita, jotka kelpaavat muittenkin kuultaviksi. Minulla ei sitä etuoikeutta ole, ja kuten yleensäkin etuoikeuksien kohdalla, ne joilla on, eivät edes sitä tajua.

En ole johonkin hetkeen kirjoittanut, ja koska ei ole mitään erityisen ajankohtaista juuri nyt, päätin tarttua minulle ehdotettuun aiheeseen siitä, miten raskaus ja synnytys ja ne jutut ovat vaikuttaneet omaan sukupuolikokemukseeni. Vältän tietoisesti sanaa "äitiys", sillä en koskaan kokenut itseäni äidiksi. Olin jo teini-ikäisenä, kun ensimmäistä kertaa lapsen hankkimisasioita aloin miettiä, vakuuttunut siitä etten koskaan halua olla kenenkään "äiti".

Jos on raskaana, on kuitenkin aika hankalaa vältellä äidittelyä. Oman kokemukseni perusteella sanoisin jopa, että mahdotonta. Kaikkein oudointa oli, kun oma äitini -- jota en muuten koskaan ole itsekään nimittänyt äidiksi, vaan etunimellä -- alkoi äiditellä minua. Neuvolassa äidittelyä ja naisittelua tuli jatkuvalla syötöllä, vaikka olisi ihan yhtä mahdollista puhua esim. "raskaana olevasta" ja "synnyttäjästä". Pyysinkin usein, että minuun ei viitattaisi äitinä. Pyyntöäni koetettiin kunnioittaa, mutta kaipa tietynlainen kielenkäyttö on siellä sen verran vakiintunutta, ettei se aina ihan onnistunut.

Silloin, kun en ollut vielä laisinkaan miettinyt sitä, voisinko olla jotenkin trans, suhteeni omaan sukupuoleeni ja vartalooni vaihteli melko paljon, ehkä jonkinlaisissa kausissa tai sen mukaan, millaisten ihmisten kanssa olin suhteissa. En koskaan kuitenkaan pitänyt siitä, että minua kutsuttiin naiseksi. Minulla ei ollut suurta ongelmaa sen kanssa, että olin tyttö, ja ihmettelin, miksi jotkut kokivat tytöttelyn loukkaavana, kun itse koin naiseksi kutsumisen paljon pahempana. Suhteeni omaan kehooni oli melko kaksijakoinen: toisaalta minulla oli tietynlainen ihannekeho, joka oli selkeästi miehen, mutta olin kuitenkin ihan tyytyväinen omaankin vartalooni ja myös sen feminiinisiin piirteisiin. Rintani olivat sen verran pienet, että sain ne sidottua piiloon silloin kun halusin -- joskus 17-18 -vuotiaana bindasin melko pitkän ajan lähes päivittäin. Enää en edes muista, miten aloitin, mutta se tuntui luontevalta ja pidin siitä, miltä näytin.

Raskauden aikana rinnat olivat vähintään yhtä suuri ärsytyksen aihe kuin jatkuva naisittelu. Vaikka en ollut moneen vuoteen bindannut kovin usein, tiesin kuitenkin että se olisi mahdollista, jos haluaisin. Sitten yhtäkkiä se ei enää ollutkaan -- ensimmäisen parin kuukauden aikana tissit kasvoivat vajaasta B-kupista reiluun D-kuppiin, ne olivat pinkeät ja arat, eikä ollut puhettakaan siitä, että niitä saisi enää piiloon jotenkin. Synnytyksen jälkeen ne kasvoivat, onneksi väliaikaisesti, maidon noustessa, vielä koolla tai kahdella, ja samaan aikaan laihduin muuten niin paljon, että painoin kymmenisen kiloa vähemmän kuin mihin olin ennen raskautta tottunut.

Kun ympäristö pitää henkilöä naisena, se ei suhtaudu kovin ymmärtäväisesti siihen, että kyseinen henkilö valittaa sitä, että on laihtunut kymmenen kiloa ja rinnat ovat kolme kuppikokoa isommat kuin ennen. Sitähän kaikkien pitäisi haluta! Ei siinä paljon auta selittää, ettei ole tottunut kehoonsa tällaisena eikä koe kuuluvansa siihen, kun ne, jotka eivät vain ohita koko puheenaihetta käsittämättömänä tai huomionhakuisuutena, sanovat vain että olisit tyytyväinen.

Muistan yhden tietyn hetken, kun olin lapsen kanssa bussissa, ja bussin keskiosassa oli kaksi äitiä lastenvaunuineen. Tuijotin heitä jä mietin että mä en mitenkään voi olla samaa kuin noi. Tuntui täysin käsittämättömältä, että muu maailma piti minua samanlaisena, että sen, että olen punkenut sisuksistani ulos lapsen, pitäisi jotenkin yhdistää minua ihmisiin, joiden kanssa en kokenut mitään yhteistä. Oli kammottavaa kuulla äidittelyä jopa omilta ystäviltäni, se tuntui jonkinlaiselta todistukselta siitä, etteivät he sittenkään tunne minua ollenkaan.

Imetin yli kaksi vuotta, pääasiallisesti sen takia että se oli mielestäni helpompaa kuin olla imettämättä. Vielä prosessiinlähtöpäätöksen jälkeen imetin joitakin kuukausia, kunnes se alkoi ahdistaa liikaa. Suurimmaksi osaksi en kuitenkaan kokenut imettämistä ahdistavaksi. Teini-ikäisenä vietin paljon aikaa julkisilla paikoilla ilman paitaa, koska ajattelin, että jos pojat saa niin mäkin saan. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin sen, koska alkoi olla liikaa kokemuksia epämiellyttävän lähelle tulevista tuijottajista. Imettäminen julkisella paikalla oli siitä hauskaa, että saattoi rikkoa naiskeholle asetettuja näkymättömyyssääntöjä eikä kukaan kehdannut tulla huomauttamaan siitä mitään. (Kerran tosin lapsen vauva-aikana jouduimme melko outoon tilanteeseen, kun olin bussissa lapsen toisen vanhemman kanssa; vanhempi nainen tuli kysymään, että mistäs te tuollaisen oikein olette saaneet. Hölmistyneenä sitten olin että mistä niitä nyt yleensä tulee, ja vähän aikaa tuijoteltuaan täti totesi, että "Ei kun sinähän taidatkin olla nainen! No sittenhän se on ihan luonnollista!". Että terve vaan -- en siinä vaiheessä mitenkään yrittänyt näyttää mieheltä.)

Odotusneuvolat ja synnytysvalmennukset olivat melko tuskaisia meille odottaville vanhemmille. Sukupuolistereotypiat aiheuttivat molemmissa allergisia reaktioita, eikä kumpikaan mitenkään erityisesti samastunut tai sopeutunut omaan fyysiseen sukupuoleensa. Neuvolasta annettiin jokin mainosmateriaalikirjanen, jossa oli erikseen osuudet äidille ja isälle; isän osuuden kansikuvassa "isä" ohjasi pikkuautoa raskausmahan päällä. Epäuskoista hihitystä aiheutti myös kyseisen kirjan opas hoitopöydän valintaan, jossa ilmeisesti jonkinlaista poliittista korrektiutta tavoitellen kehotettiin vanhempia huomioimaan kyseisen varusteen hankinnassa "naisten ja miesten keskimääräiset pituuserot" -- ei siis pariskunnan todellista mahdollista pituuseroa. Ja me olimme joka tapauksessa saman pituisia, mutta silti olisi pitänyt ottaa jotkin keskipituudet huomioon.

Jostain syystä odottaville perheille suunnatussa materiaalissa sukupuolistereotypiat puhkeavat todelliseen hempeän pinkkiin kukkaloistoon ja saavat rautaista, alkukantaista voimaa. Ehkä se on väistämätöntä silloin, kun puhutaan aiheesta johon liittyy ainakin jollain tasolla pimppi ja pippeli, hihi, ja sitten niistä ei voi ihan suoraan puhua, joten täytyy puhua jostain jota jollain epätoivoisella tavalla koetetaan sitten sitoa sukupuoleen ja siihen, että miehet ja naisethan nyt ovat ihan täysin erilaisia, koska on erilaiset hommat tässä lisääntymisessäkin.

Neuvolassa muuten järjestettiin synnytysvalmennus, jonka kätilö aloitti suosittelemalla kaikille pariskunnille, joilla on joskus ollut mitään kommunikaatiovaikeuksia, lukemiseksi John Grayn uraauurtavaa parisuhdeopasta. Kyllä te sen tiedätte. Jos ei muistu heti mieleen, niin kolmen pisteen vihje on, että sen nimessä esiintyy roomalaisia jumalia. Yhden pisteen vihje on, että ne ovat myös planeettoja. Jep.

No, tämän keskellä piti sitten jollain tapaa luovia. Ei ehkä mikään ihme että tuli turhautunut olo välillä. Genderqueeriys ei ollut mikään olemassaoleva tunnustettu vaihtoehto, vaan piti kestää se, että tässä nyt sitten ollaan äiti ja isä. Helvetin kiusaantuneina kiumurtelevat äiti ja isä, mutta äiti ja isä joka tapauksessa.

En kuitenkaan tiedä, kuinka suuri merkitys raskaana olemisella sinänsä oli siihen, että myöhemmin päätin lähteä prosessiin. Kehoni kautta jouduin ennen kaikkea kohtaamaan ulkomaailman harjoittaman sukupuolittamisen vahvemmin kuin aikaisemmin, ja se varmasti vaikutti. Äitinä käsitetyksi tuleminen alkoi merkittävästi vähentää mahdollisuuksiani siihen, että saisin olla korkeintaan tyttö, enkä ainakaan nainen. Sekä lapsen saaminen että kahdenkymmenenviiden vuoden ylittäminen vaikuttivat siihen, että tuli paineita kasvaa aikuiseksi naiseksi. Prosessiin päätin lähteä silloin, kun tajusin että en pysty kuvittelemaan itseäni elämässä aikuisen naisen elämää, vaan itsemurha tuntui huomattavasti realistisemmalta vaihtoehdolta.

Ja vähän myös sen takia, että pelkäsin että minusta tulee isona sellainen kulttuuritäti, joka käyttää huovutettuja korviksia. Ei millään pahalla kulttuuritätejä kohtaan, mutta se tuntui ainoalta pakotieltä normatiivisesta naiseudesta, eikä se todellakaan ollut sitä, miten itse itseni näin tai halusin tulevaisuudessa nähdä.

Jännittäviä asioita!

Sain minulle uudelta blogikirjoittajalta Helinä Kietäväiseltä tunnustuksen, jossa tekstejäni kehuttiin antoisaksi luettaaksi. Kiitos siitä! Mukana tulivat tällaiset ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

En itse juurikaan lue blogeja, koska koetan vähentää internetissä käyttämääni aikaa (joka kuluu pääasiassa facebookissa, joten eipä siitä sen enempää). Aion siis itse katkaista ketjun tässä kohtaa, mutta tuskinpa se ketään kovasti haittaa :)

Kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni tahdon kuitenkin kirjoittaa, onhan omasta itsestään puhuminen usein mukavaa, kunhan sen saa tehdä omilla ehdoillaan. Siis, asioita - vaikkakaan ei ehkä niin jännittäviä:

1. Piirrän toisinaan silmät kiinni, koska silloin suhde paperiin ja kynään tuntuu vähemmän painostavalta.

2. Haluaisin osata pukeutua värikkäisiin vaatteisiin, mutta se tuntuu aina siltä kuin yrittäisin olla joku muu, ja haluaisin myös osata olla oma itseni.

3. Päätin tänään kävellä kesällä Porvooseen (Helsingistä), koska en ole ikinä kävellyt ja käveleminen on aika kivaa. Haluaisin muutenkin liikkua enemmän kävellen.

4. Suosikkitaiteilijani ja ainoa idolini on Frida Kahlo. Kahlon maalaukset saavat minut tuntemaan, ettei ihmisen tarvitse etsiä suuria aiheita kovin kaukaa, vaan itseään käsittelemällä voi hyvin päästä kiinni universaaleihin asioihin.

5. Otin viime kesänä napakorun, koska minulla oli vatsakriisi. Järkeilin, että on parempi koettaa koristaa liian isolta tuntuvaa mahaa kuin koettaa päästä siitä eroon. Sitä paitsi pidän siitä ristiriidasta, mikä syntyy kun yhdistää teinityttöihin liitetyn napakorun ja ison, karvaisen vatsan.

6. Tulin vähän aikaa sitten siihen tulokseen, että seurustelu- yms. ihmissuhteet olisivat parempia, jos ihmiset keskittyisivät miettimään ja kertomaan toisilleen, mitä haluavat tehdä toistensa kanssa ja mitä tuntevat toisiaan kohtaan eivätkä sitä, mitä haluavat olla toisilleen (vrt. "Mulle tulee hyvä olo kun halaat mua ja haluan kulkea sun kanssa käsikkäin ja jutella sun kanssa aamuyöhön ja harrastaa sun kanssa seksiä" vs. "Haluan että oot mun tyttöystävä"). Sitten tajusin, että ihmiset usein ajattelevat että se oleminen tarkoittaa sitä samaa kuin ne tekemiset ja tunteet, mutta pieleen mennään juuri siksi että oleminen ei tarkoitakaan kaikille samoja asioita.

7. Epäilen että mulla on Aspergerin syndrooma tai vähintäänkin joitain piirteitä. Sosiaalisissa tilanteissa koen usein, että kaikille muille on kerrottu, miten juuri täällä tulee käyttäytyä, ja mulle ei. Nonverbaalinen viestintä on mulle vaikeaa samalla tavalla kuin vieras kieli; joudun aika usein kääntämään muiden kehollista tms. viestintää päässäni lauseiksi ja ajattelemaan lauseina läpi, miten mun pitää toimia vastatakseni. Kuulemma multa menee helposti myös kehollista viestintää täysin ohi enkä reagoi siihen ollenkaan.

8. Tykkään leipomisesta ja teen superhyvää vegaanista juustokakkua. Mun mielestä vegaaniset leivonnaiset on onnistuneita silloin, kun ihmiset sanoo että "ei maistu yhtään vegaaniselta!". ("Vegaanisuus" - leivonnaisissa - on oma, tietynlainen makunsa, jonka varsinkin jo yhdeksänkymmentäluvun puolella jotain vegaanista joskus leiponeet tai maistaneet usein tunnistavat. Nykyään sitä esiintyy harvoin, kiitos parempien korvaavien tuotteiden.)