Olen miettinyt viime aikoina yksinolemista ja yksinäisyyttä. Tajusin muutama kuukausi sitten, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista seurustelu- tai muuta sentapaista suhdetta, jossa en olisi joutunut jollain tavalla piilottelemaan tai rajoittamaan joitain puolia itsestäni. Olen todennut olevani monella tapaa marginaalin marginaalissa, joten on varsin epätodennäköistä että löytäisin joskus jonkun ihmisen, jonka kanssa pystyisin puhumaan kaikesta joutumatta selittelemään itseäni tai näkökantojani.

Tilanne on vielä kärjistynyt sen jälkeen, kun ryhdyin elämään poikana. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ylipäätään vieraiden ihmisten seurassa oleminen on välillä todella vaikeaa, kun stressaa läpimenoista ja siitä, ymmärtävätkö toiset yhtään minun sukupuoltani. Toisaalta olen tullut paljon itsevarmemmaksi ja tietoisemmaksi omasta arvostani, enkä enää olisi valmis tyytymään sellaisiin suhteisiin joihin olisin aikaisemmin tyytynyt, vaan olen mieluummin yksin. Ikävä kyllä se tosin tarkoittaa sitä, että joutuu tosiaan olemaan yksin.

Kun elin tyttönä, harrastin paljon seksiä siksi että se toi minulle tietynlaista hyväksytyksi tulemisen tunnetta - asia jonka tiedostin ja jota pidin jossain määrin ongelmallisena jo silloin. Vasta nyt olen kuitenkin tajunnut, että se oli minulle suurelta osin sitä, että koetin jollain tavalla onnistua sen tyttöroolin toteuttamisessa, joka muuten tuntui niin oudolta ja hankalalta. Tyttönä halutuksi tuleminen oli jonkinlainen todiste siitä, etten ole vääränlainen. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei kysymys ollut siitä että olisin vääränlainen, vaan siitä että olin väärässä paikassa.

Aikaisemmassa elämässäni olen siis päätynyt suhteisiin sen kautta, että olen harrastanut seksiä. Joistakin seksikumppaneistani on tullut seurustelukumppaneitani, joistakin ei. Nykyään en tunne samanlaista tarvetta harrastaa mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman monen eri ihmisen kanssa, ja nykyään olen tilanteessa jossa tuntuisi myös aika vaikealta harrastaa jonkun kanssa seksiä ensimmäisellä tapaamisella, kun oma läpimeno ja asema on epävarma ja oma keho tuntuu jonkun toisen keholta, ei sellaiselta jossa haluaisin tulla nähdyksi. Tämä johtaa siihen, etten enää oikein tiedä, millä tavalla voisin päätyä toisen ihmisen lähelle.

Alan pikkuhiljaa turhautua. Odottelemiseen ja siihen, että se vähän aikaa sitten löytämäni oma paikka, tai sen oman paikan mahdollisuus, valuu taas jonkinlaisessa välitilassa olemiseksi. Tutkimusten myötä tulen itsekin epävarmaksi itsestäni, sillä en vastaa sitä kuvaa joka transsukupuolisuudesta on luotu. Alan epäröidä ja kyseenalaistaa, miettiä olenko sittenkään oikealla polulla, miettiä olisiko sittenkin helpompi pyrkiä takaisin siihen elämään jota elin ennen. Samaan aikaan tiedän, että se ei enää koskaan tule olemaan mahdollista, kun olen nähnyt ja oivaltanut asioita, en enää pysty hävittämään niitä mielestäni ja palaamaan takaisin siihen mitä joskus olin, tai ainakin yritin olla.

Kun ajattelen, voisinko sittenkin koettaa vielä elää naisena tai tyttönä, ensimmäinen ajatukseni on että en tietenkään, kun näytän liikaa mieheltä. Samaan aikaan minua rasittaa se, etten saa tai voi pukeutua tyttöjen vaatteisiin niin kauan kuin tutkimukset ovat kesken, ja toisaalta niin kauan kuin habitukseni on vielä sellainen, etten ole yksioikoisesti tulkittavissa mieheksi.

Toissakerralla tutkimustapaamisessa hoitaja vihjasi, että hänen tulkintansa mukaan diagnostiset kriteerit "vähintään kahden vuoden samastumisesta vastakkaiseen sukupuoleen" eivät kohdallani täyty, sillä olen miettinyt prosessia vaihtoehtona vasta noin vuoden ajan (mistä siitäkin valehtelin, sillä minulla ei ole tapana punniskella asioita vaan tehdä päätökset heti - olen siis miettinyt prosessia noin viikon ennen kuin päätin lähteä siihen). Olen huomannut miten tämä, huolimatta siitä että kyseessä on vain hoitajan mielipide ja että "samastuminen" ei suinkaan ole synonyymi "prosessin harkitsemiselle", on vaikuttanut omaan minäkuvaani ja itsevarmuuteeni. Ennen noita sanoja pidin melko itsestäänselvänä sitä että menen useimmissa tilanteissa läpi, ja koin että olen löytänyt itselleni sopivan identiteetin ja paikan. Niiden jälkeen alkoi epävarmuus itsestä, ei suinkaan siksi että ajattelisin ettei tekemäni ratkaisu ole minulle oikea ja sopiva, vaan siksi etten todellakaan tiedä, mitä teen jos joudun odottamaan ja epävarmistelemaan vielä pitkäänkin. Olen kestänyt vallitsevaa tilannetta, epämääräisenä olemista ja pelkoa väärintulkituksi tulemisesta, sen takia että olen ajatellut olevan varmaa että se muuttuu. Nyt minulle on heitetty vasten kasvoja mahdollisuus siitä, että joudun odottamaan, ehkä pitkäänkin.

Yksi ensimmäisiä ajatuksiani kyseisen käynnin jälkeen, sen lisäksi että tunsin halua paiskoa ovia ja potkia seiniä, oli että tapan itseni jos en pääse hoitoon. Sanoin hoitajalle seuraavassa tapaamisessa, että pystyn odottamaan jos tiedän, että jotain tapahtuu, mutta epävarmuutta en ehkä kestä. Tietysti haluaisin muutoksia mahdollisimman pian, mutta en uskaltanut sanoa sitä tilanteessa, jossa hoitoonpääsyni vaikutti muutenkin epävarmalta - olen kuullut tapauksista, joissa kiireellistä etenemistä haluavat on laitettu odottamaan koska heidän hätänsä on tulkittu epävarmuudeksi tai ehkä epäkypsyydeksi (tämä on kai sukua sille suhtautumiselle, jonka mukaan masentuneen transihmisen pitää ensin "hoitaa masennuksensa kuntoon", vaikka masennus johtuisi tai olisi ainakin tiukasti sidoksissa nimenomaan mahdottomuuteen elää ymmärrettävästi haluamassaan paikassa).

Toivon että tämä epävarmuus avaa minulle uusia tapoja nähdä asioita, mutta pelkään sen olevan lähinnä lamauttavaa.