Olen huomannut itsessäni uudelleen alkavan masennuksen oireita. Jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden, olen kuitenkin koettanut olla huomioimatta niitä. Muutama päivä sitten aloin ensimmäistä kertaa ajatella asiaa kunnolla, ja tajusin, että tunnen jonkinlaista pakkoa pitää kiinni siitä, että prosessiinlähtöpäätös on muuttanut elämääni paljon jä pysyvästi, enkä yksinkertaisesti enää voi kärsiä masennuksesta. Totta onkin, että viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kaiketi parhaimpia ja helpoimpia elämässäni - en ole kokenut tarvetta vahingoittaa itseäni, olen pystynyt torjumaan ylivoimaisesti suurimman osan halustani jättää syömättä, en ole nukkunut erityisen huonosti enkä itkenyt viikkokausia ilman syytä (enkä oikeastaan muutenkaan). Mutta epäilen, että tarpeessani kieltää masennuksen mahdollisuus on kysymys eräänlaisesta kommentoinnista siihen perinteeseen, jossa transsukupuoliset esitetään masentuneina ja moniongelmaisina. Tavallaan kysymys on siis siitä, että haluan olla hyvä transsukupuolinen, rakentaa transprosessistani jonkinlaisen jos ei menestys- niin ainakin edistymistarinan.

Tämä on tietenkin typerää. Se, että myönnän olevani masentunut, ei vielä tarkoita että masennukseni a) olisi vakavaa ja ylitsepääsemätöntä tai b) johtuisi transsukupuolisuudestani. Täm jälkimmäinen onkin ehkä kaikkein tärkein huomio. En voi mitenkään olettaa, että muut ihmiset näkisivät minut jonain muuna kuin transsukupuolisuuden edustajana, jos itse palautan kaikki omat kokemukseni siihen. Osa niistä asioista, jotka masentavat minua, toki liittyvät aiheeseen mutteivät johdu siitä, vaan ne johtuvat esimerkiksi muiden ihmisten reaktioista asiaan. Ja osa masennuksen aiheistani taas ei liity koko asiaan ollenkaan, vaan samanlaisiin stressinaiheisiin kuin muillakin ihmisillä; opiskeluun, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, yleiseen ajanhallinnan vaikeuteen ja niin edelleen.

Olen ollut tilanteissa, jossa minut on oletettu jollain tapaa onnettomaksi, ahdistuneeksi ja masentuneeksi nimenomaan sukupuolikokemukseni takia. Esimerkiksi tutoropettajani otti aiheen esille ja huolimatta siitä, että sanoin etten koe tarvetta keskustella siitä hänen kanssaan, koetti onkia jos nyt olisi kuitenkin, kerro vaan jos on jotain vaikeaa tässä. Tällainen kohtelu herättää vastareaktion, joka on tietysti siinä mielessä epäterveellinen että se voi johtaa myöhemmin ilmi tulevien ongelmien kieltämiseen. Ja vaikka olisinkin kokenut oloni masentuneeksi tai muuten huonoksi mainitun keskustelun aikoihin, ei minulla nähdäkseni olisi ollut mitään velvollisuutta kertoa siitä tutoropettajalleni. Transihmiset nähdään ehkä jollain tapaa enemmän automaattisesti julkisen mielenkiinnon kohteena ja selitysvelvollisina; eräskin luokkatoverini harmitteli sitä, kun en ollut paikalla tunnilla jolla puhuttiin transsukupuolisuudesta, koska hän olisi kuulemma ollut kiinnostunut kuulemaan minun kokemuksiani. Kyseinen ihminen ei siis ole ikinä muuten puhunut minulle mitään, emmekä todellakaan ole edes kavereita. Kuitenkin hyvin henkilökohtaisten kokemuksieni sukupuoli-identiteetistäni, seksuaalisuudestani ja ilmeisesti myös mahdollisesta tai todennäköisenä pidetystä masennuksestani pitäisi siis olla muiden ihmisten kuultavissa ja ruodittavissa.

Oman masennuksen myöntäminen tuntuu minulle vähän siltä, kuin myöntäisin että olen epäonnistunut tämän prosessin suhteen eikä se ollutkaan mikään ratkaisu. Olen edelleen epävarma monista asioista ja prosessiin lähteminen on tuonut lisää epävarmuuden aiheita ja tietoisuuden siitä, että olen yhä enemmän marginaalissa, kun jo aiemminkin olin vähintäänkin vaikeasti ymmärrettävä. Toki tiedostan olevani henkisesti paljon paremmassa kunnossa kuin olisin jos olisin jatkanut entiseen tapaan. Oleellista olisikin se, että myöntäisin etten pysty jättämään entisen elämäni ongelmia taakse, vaan minun pitää myöntää että aiemmatkin kokemukseni vaikuttavat minuun yhä. Oleellista olisi myös muistaa, että tämänhetkisetkin asiat vaikuttavat, enkä ole immuuni negatiivisille tunteille vaikka elämäni monella tasolla onkin parantunut. Toivoisin että vielä lisäksi pystyisin muistamaan sen, että itsekin voin vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Ja että minulla olisi voimia siihen.

Joitakin kuukausia sitten näin pitkästä aikaa ystävääni, ja ehdimme muutaman tunnin aikana puhua varmasti monestakin asiasta. Mikä minulle jäi erityisesti mieleen oli se, kun hän totesi, että puhuessani seksistä kasvoilleni syttyy sellainen valo, että minun olisi selvästikin syytä harrastaa sitä mahdollisimman paljon.

Yksi vaikeimmista asioista transitioprosessin, niin fyysisen, henkisen kuin sosiaalisenkin suhteen, on se, että koen sen vaikuttavan varsin paljon mahdollisuuteeni harrastaa seksiä ylipäätään sekä siihen, millaista seksiä harrastan kun siihen vaiheeseen asti jonkun kanssa pääsen. Erilaisten muutosten läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani omaan kehooni ja sosiaaliseen asemaani tavoilla, jotka toisinaan tuntuvat olevan keskenään ristiriitaisia ja jopa täysin vastakkaisia. Samalla kun koen olevani enemmän oma itseni ja sisällä omassa kehossani kuin olen ikinä ennen kokenut, tiedostan myös miten vartaloni muuttuu jatkuvasti epänormatiivisemmaksi ja siirtyy kauemmaksi useimpien ihmisten kokemuksista ja käsityksistä. Kun ennen saatoin harrastaa todella nautinnollista seksiä ventovieraiden kanssa, heittäytyä tilanteisiin ja unohtaa liian ajattelun, nykyään koen että voidakseni päästä jonkun kanssa seksiin asti minun täytyy voida luottaa häneen ja kyetä selittämään itseäni, kokemuksiani, vartaloani ja halujani tavalla, joka ei aiemmin ollut tarpeellinen.

Sosiaalinen sukupuoli, se esittämäni ja esiin tuomani sukupuoli on - uskoakseni - useimpien ihmisten mielestä tietynlaisessa ristiriidassa kehoni kanssa. Hormonihoidon ja mastektomian seurauksena kehoni on tavallaan ristiriidassa itsensä kanssa; se ei ole enää selkeästi feminiininen keho eikä vastaa naisten kehoille asetettuja oletuksia, mutta se ei toisaalta ole myöskään miehen keho siinä mielessä kuin suurin osa ihmisistä, myös minä itse, miehen kehon ajattelee. Toisin kuin voisi olettaa, suurimmat vierauden tai vieroksumisen tunteeni eivät kuitenkaan kohdistu genitaaleihini vaan enemmänkin niihin piirteisiin, jotka tekevät kehoni muodosta vielä suhteellisen naisellisen ja muistuttavat minua aikaisemmasta elämästäni jossa pidin niitä parhaina puolina tyttövartalossani: kapeaan vyötäröön ja leveään lantioon. Hermoilen niistä vaatteet päälläkin, paitoja sovittaessani kiinnitän huomiota siihen, erottuuko vyötäröni liiaksi, ja silloin kun koen oloni epämukavaksi ilman paitaa se johtuu juurikin noista muodoista. Jollain tasolla pelkään, että jos näyttäydyn alasti ihmiselle jonka en voi varmasti uskoa ja luottaa ymmärtävän sukupuoltani, hän alkaakin pitää minua naisena.

Aikaisemmassa elämässäni nautin satunnaisesta seksistä, jossa saatoin asettua tytön rooliin poikien kanssa - monet säätöni olivat minua huomattavasti pidempiä, minusta oli mukavaa tuntea itseni selvästi pienemmäksi ja pidin vastaanottavana ja alistuvana osapuolena olemisesta. En olisi kuitenkaan ikinä voinut seurustella noiden poikien kanssa, ja heti kun jokin tuollaisista suhteista alkoi saada vakavampia piirteitä, minua alkoi ahdistaa. Seurustelusuhteessa halusin kokea olevani tasavertainen, yhdessä kaltaiseni kanssa. Heterosuhteiden dynamiikka tuntui minusta tyttönä oudolta (ja se tuntuu nykyisessäkin positiossani oudolta, joskin eri syistä), ja minua ahdisti se että koin vahvasti olevani suhteessa läsnä tai olemassa nimenomaan sukupuoleni, sen väärän, kautta. Suhteissa tyttöjen kanssa koin oloni helpommaksi juuri sen takia, että silloin en kokenut olevani jokin sukupuoli vaan minulla oli enemmän tilaa olla oma itseni. Pyrin kuitenkin pitämään etäisyyttä lesbopiireihin ja erottamaan itseni lesboista ja lesboudesta, sillä hahmotin 'lesbon' varsin vahvasti tietynlaiseksi sukupuoli-identiteetiksi, jossa naiseus oli oleellista.

Olen miettinyt sitä, miksi koen niin harvoin vetoa muihin transmaskuliinisiin ihmisiin. Vähintäänkin osittain kyse on jonkinlaisesta sisäistetystä transfobiasta, sillä tunnistan ajattelevani että olisi jollain tapaa säälittävää joutua tyytymään johonkuhun toiseen samanlaiseen, että se osoittaisi ettei kelpaa muille, niille oikeille ihmisille joilla on oikea sukupuoli eikä tälläistä keinotekoista ja ongelmallista. Tietenkään en ole rationaalisella tasolla saati poliittisesti tätä mieltä, mutta minun on tunnistettava ja tunnustettava omat tunteeni pystyäkseni käsittelemään niitä, ymmärtämään mistä ne tulevat ja - toivottavasti - pääsemään niistä jossain vaiheessa myös eroon.

Jos mietin asioita käytännöllisyyden kautta niin muiden transmaskuliinisten ihmisten kanssa oleminen tuntuisi hyvinkin järkevältä ratkaisulta; vaikka kokemukset eivät koskaan ole täysin yhtenevät eivätkä eri ihmiset painota asioita samalla tavalla, samankaltainen tai samantapainen tausta antaisi kuitenkin todennäköisemmin mahdollisuuden ymmärtää toista paremmin. Jokin kuitenkin tökkii - joidenkin ihmisten kohdalla se on sitä, että näen heissä omia aikaisempia transitiovaiheitani, heikkoa läpimenevyyttä jota en haluaisi muistella ja joka herättää pelkoa myös omasta nykyisestä läpimenevyydestäni. Lisäksi tuntuu, että kahden kehodysforisen ja sukupuoliongelmaisen ihmisen välinen seksi olisi mahdollisesti todella ongelmallista. Tai sitten ei. Varmaa kuitenkin on se, että nämä asiat johtuvat pitkälti omista epävarmuuksistani oman kehoni ja haluttavuuteni suhteen, ja siksi minun on vaikeaa mieltää muitakaan samassa tilanteessa olevia ihmisiä haluttaviksi.