Eilen etkoilla puhuin ainakin yhden toisen transpojan kanssa kotibileissä usein tapahtuvasta jaosta: miehet jäävät olohuoneeseen (julkiseen tilaan) jossa on musiikki, naiset siirtyvät keittiöön, jonkun omaan huoneeseen tai makuuhuoneeseen (yksityiseen tilaan), jossa joko ei ole musiikkia tai se on hiljaisemmalla kuin miesten musiikki. Naisten tilassa puhutaan hiljaa tai kuunnellaan, mitä miehet puhuvat ja kommentoidaan siihen, mutta miesten tilassa ei pahemmin kuulla tai kuunnella, mitä naiset puhuvat - välillä silloinkaan kun nämä ovat siinä samassa tilassa. Eilen (trans)pojat olivat olohuoneessa, ilman musiikkia, puhumassa tunteista ja ihmissuhteista ja tytöt yksityisessä huoneessa kuuntelemassa musiikkia (varsin lujalla), ja oli mielenkiintoista tarkastella mitkä jaot olivat samanlaisia kuin yleensä ja mitkä taas erilaisia.

Ai niin, sain muuten ilmoituksen siitä, että lähetteeni on saapunut ja "lääkäri on lähetetietojen perusteella suunnitellut tutkimukset ja hoidon tapahtuvaksi osastolla/poliklinikalla: Transseksuaalipoliklinikka/Työkyvyntutkimusyksikkö", ja kutsu tulee myöhemmin kirjeitse tai puhelimitse. Milläköhän perusteella nämä kaksi ovat samassa paperissa, josta toinen on yliviivattu kuulakärkikynällä? Mietin myös, miten kauhistuvat ne työkyvyntutkimusyksikköön lähetettävät, jotka lukevat paperista myös yliviivatut kohdat :D

En ole tänäänkään mitenkään kirjoitustuulella ja sen varmasti huomaa, mutta kirjoitin nyt edes vähän kun kerran pyydettiin.

Sain tänään ilmoituksen lähetteen saapumisesta. Vihdoin jokin konkreettinen askel, viime aikoina olen tuskaillut sitä, miten älyttömän pitkä aika menee kaikkeen, varmaan kuukausia ensimmäiseen tutkimuskäyntiin ja siitä puolisen vuotta eteenpäin ennen kuin saan aloittaa hoidot, jos nyt saan, toivottavasti.

Välillä tuntuu jotenkin vaikealta ajatus siitä, että loppujen lopuksi menen aika helposti suht stereotyyppiseen poikarooliin kaikenmaailman kilpailunhaluineni ja herrasmiehenelkeineni, minä joka puolet elämästäni olen miettinyt sukupuolia ja sukupuolirooleja ja sitä että kyllä tyttöjenkin pitäisi saada tehdä niitä juttuja joita vain pojat saavat (ja tietysti poikienkin niitä joita vain tytöt saavat). Välillä taas tuskastun kaikkeen pohtimiseen ja analysointiin, eikö se nyt ole se ja sama mistä johtuu mikäkin, onko se kiinni biologiasta vai sukupuolirooleista vai mistä tahansa, että koen oloni paremmaksi jos ajattelen että olen poika. Tällä hetkellä sellainen epämääräinen sukupuolten välillä oleminen tuntuu lähinnä selviytymiskeinolta, jota käytin jossain vaiheessa kun tiesin etten halua olla tyttönä mutta prosessiin lähtö tuntui minusta liian isolta jutulta. Vaikka totta kai joudun elämään tietyssä mielessä välimaastossa joka tapauksessa, sillä fyysisesti en tule varmaankaan koskaan pääsemään siihen mihin haluaisin, mutta normaalielämässä, vaatteet päällä, haluaisin tulla kuitenkin tulkituksi pojaksi.

Väsyttää enkä jaksa kirjoittaa kunnolla.

Olen alkanut vetää omia rajojani tiukemmin ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin, ja mietin, kuinka paljon siihen liittyy ajatus siitä, että pojilla on suurempi oikeus yksityisyyteen ja koskemattomuuteen ja omaan tilaan kuin tytöillä. Ainakin minun rajojani kunnioitetaan nyt enemmän kuin aikaisemmin: kadulla kävellessä minua väistetään paljon aiemmin, jos joku törmää minuun vähänkin hän pyytää anteeksi, miehet eivät katsele minua, saati sitten että tulisivat kyselemään minulta poikaystävästäni tai seksikäytännöistäni.

Olen huomannut myös millaisia muutoksia muuttunut roolini julkisessa tilassa tuo omaan käytökseeni: katselen naisia joista en edes ole kiinnostunut, vain koska pystyn ja saan ja minulla on siihen kulttuurinen oikeus. Pojan, tai miehen, roolin ja tilan ottaminen tuntuu vaativan muiden - niiden ei-miesten - varpaille tallaamista. Se vaatii jonkinlaista osoitusta siitä, että minä seison nyt tässä enkä väistä ellen halua. Minun oikeuteni eivät ole niitä joista neuvotellaan, ne eivät ole sellaista mistä minun pitäisi pitää kiinni, ne eivät ole vaarassa. Paitsi tietysti silloin, jos hellitän roolini rajoista ja omaksun käyttäytymistä miehen roolin ulko-, siis alapuolelta.

Läpimeneminen vaatii miehille annetun roolin ottamista ja hyväksymistä. Koska minulla ei ole niitä fyysisiä piirteitä, jotka symboloivat sukupuolta - kuten partaa, penistä tai selkeän miehistä ruumiinrakennetta - täytyy minun läpimenemiseen pyrkiessäni ottaa käyttöön ne sosiaalisen vuorovaikutuksen tavat, joita edellämainittujen fyysisten piirteiden haltijoiden oletetaan käyttävän.

Olen tänään miettinyt katseita. Yksi todella vaikea asia uuden roolin opettelemisessa on se, että pitää opetella katsomaan eri tavalla. Täytyy opetella eroon vuosien aikana kehittyneestä tavasta katsoa alas, kun joku katsoo kohti. Olen huomannut, että miehet eivät katsetta väistäessään katso alas, vaan sivulle. Miehet myös kääntävät useammin vartaloaan katseen suuntaan, kun naiset katsovat vain silmillään tai liikuttavat ehkä vähän päätään.

Tänään huomasin, että minun katseeseeni on alettu suhtautua - ainakin toisinaan - miehen katseena. Tytöt, joita katson, räpäyttävät silmiään ja kääntävät katseensa alas, jotkut saattavat katsoa sen jälkeen varovasti takaisin. Kun katsoin tyttöjä tyttönä, minulle saatettiin hymyillä melko helposti; nyt vähään aikaan kukaan ei ole hymyillyt minulle, sillä (pojalle suunnattu) hymy viestittää niin vahvasti kiinnostusta, että se on usein riski.

Itselleni oli vaikeaa opetella kohtaamaan miesten katseita juuri tästä syystä. Olen tottunut siihen, että miehen katsominen tulkitaan kiinnostukseksi, ja se saa monet miehet kokemaan että he olisivat sitä kautta oikeutettuja johonkin. Vielä en kuitenkaan ole onnistunut selvittämään, minkälaiset säännöt säätelevät sitä, miten miehet katsovat toisia miehiä.

Olen ajatellut myös sitä, miten pitkän aikaa pidin transsukupuolisuutta (tässä melko laajasti määriteltynä) jotenkin ehkä isompana juttuna kuin oma tyytymättömyyteni omaan kehooni ja rooliini tyttönä, koska kuvittelin että kaikki muutkin naispuoliset ovat tyytymättömiä ja kokevat olonsa rajoitetuksi. Vasta hiljattain minulle on alkanut valjeta, että suurin osa tytöistä ja naisista itse asiassa pitää omasta sukupuolestaan ja viihtyy siinä, että he haluavatkin olla tyttöjä ja naisia ja nauttivat siitä. Ja vaikka he tiedostaisivatkin niitä vaikeuksia, jotka liittyvät elämään naisena, he eivät haluaisi muuttaa sukupuoltaan vaan päästä vaikeuksista eroon. Tämä on minulle sikäli helpottava ymmärrys, että olen pelännyt oman epämukavuuteni tyttöroolissa johtuvan ennen kaikkea noista vaatimuksista, että haluan muutosta sukupuoleeni vain tullakseni sosiaalisesti paremmin hyväksytyksi. Mutta kai siinä täytyy olla jotain muutakin, jos tämä ei kerran ole mitenkään normaali tai edes tavanomainen tapa reagoida.

Olen alkanut miettiä tosissaan koko prosessin läpikäymistä. Aiemmin olin sitä mieltä, etten halua muuttaa juridista sukupuoltani, mutta nyt olen alkanut harkita sitäkin. Vaikka olisinkin mieluiten jotain nais-mies -jaon ulkopuolelta, on silti päätettävä, minkä suhteen haluaa ottaa muuhun maailmaan, minkälaisena näyttäytyä niille, joille ei ole olemassa mitään tuon jaon ulkopuolelta. Tunnen kuitenkin sen verran vahvasti, etten onnistuisi enkä edes haluaisi onnistua naisena, että jos ei muuta vaihtoehtoa ole niin olen sitten vaikka mies.

Eräs ystäväni kirjoitti siitä, miten hän kokee jotenkin huijanneensa silloin, kun tulee kohdelluksi aikuisena; minulla on ja on ollut sama olo myös silloin, kun minua kohdellaan naisena. Tuntuu siltä kuin olisi aiheuttanut jonkun nolon väärinkäsityksen, jota ei ihan pysty korjaamaan, siltä että nyt ei ole kertonut ihan kaikkea, mitä olisi pitänyt.

Mietin eilen taas sitä, miten sukupuoleen ja sen toteuttamiseen liittyy niin paljon sellaisia asioita, joiden ei pitäisi olla sillä tavalla siihen sidoksissa. Minulla on ja on aina ollut paljon piirteitä ja ominaisuuksia, jotka nähdään biotytöille jollain tapaa epätoivottavina tai sopimattomia, mutta jotka taas biopojilla ovat vähintäänkin ok ja usein jopa nostavat näiden statusta. Esimerkiksi: omien mielipiteiden julkituominen, omien oikeuksien ja tilan vaatiminen, seksuaalinen aktiivisuus ja aloitteellisuus (ja niiden myötä tietysti seksuaalinen kokeneisuus), äänekkyys sekä konkreettisessa että kuvainnollisessa mielessä, taipumus ottaa jonkinlaista johtoasemaa, kilpailunhalu, itsekorostus ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olen monesti todennut, että näillä kaikilla ominaisuuksilla varustettuna olisin biopoikana päässyt monessakin paikassa aika merkittävään asemaan ja saanut luultavasti melkoisen lauman seuraajia, mutta biotyttönä niistä on ollut minulle lähinnä haittaa (sosiaalisesti, henkilökohtaisessa mielessä ainakin osa on oikein hyviä ominaisuuksia). Toisaalta en ole kovin katkera siitä, etten ole saavuttanut mitään erityistä asemaa, sillä haluaisin kaikkien ihmisten ajattelevan ja toimivan itse ja muita kunnioittaen, ei muita seuraten ja jalustalle nostaen.

Jollain tavalla minusta tuntuu siltä, että poikaroolissa minulla on suurempi oikeus vaatia tilaa ja kuulluksi tulemista. Tietyssä mielessä voin siis olla vapaammin poikana kuin tyttönä, jota kai käytetään yhtenä arviointikriteerinä henkilön transsukupuolisuutta tutkittaessa ja varmistellessa, mutta juuri se vähän tökkiikin: miksi sukupuoleni on niin isona esteenä itseilmaisulle ja ylipäätään olemiselle?

En edelleenkään tiedä, kuinka suuri osa muulla yhteiskunnalla on esimerkiksi siinä, että haluan eroon rinnoistani - kuinka paljon kysymys on siitä, että rinnat symboloivat naissukupuolta ja naiseutta, jota tulkitaan tavalla joka rajoittaa omaa olemistani? Miten tahansa asiaa tarkastelenkin, olen sitä mieltä että fyysisen kehon ei PITÄISI määrittää tapaa, jolla ihmiseen suhtaudutaan. Mutta kuitenkin se määrittää, ja minun tehtäväkseni jää päätös siitä, haluanko käyttää elämäni tapellen sukupuoliroolituksia vastaan, vai haluanko helpottaa elämääni mutta samalla tukea järjestelmää, jossa miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia (irrallisena huomautuksena: tajusin että yleensä kirjoitan ensin naiset ja sitten miehet, mutta miehet liittyvät kulttuurissa niin vahvasti ykseyteen ja naiset toiseuteen, että se tulee läpi tässäkin...).

Tiedän tietenkin, että myös miesten rooli on varsin rajoitettu ja monissa asioissa kapeampi kuin naisten: tiedän että miehet eivät saa käyttää hametta eivätkä itkeä julkisesti eivätkä olla muutenkaan "naismaisia". Haluaisin kuitenkin rikkoa sukupuolirooleja mieluummin poikana kuin tyttönä. Miksi? Miksi en ole valmis (enää) tappelemaan tyttönä sen edestä, että tytöt saisivat olla äänekkäitä ja vaatia tulla vakavasti otetuiksi, mutta olen valmis tappelemaan poikana sitä vastaan, etteivät pojat saisi tehdä "tyttöjen juttuja"? Onko kysymys yksinkertaisesti siitä, että olen huomannut että poikia kuunnellaan enemmän kuin tyttöjä silloinkin, kun puhutaan vaikka queerfeminismistä, queerfeministisistä näkökulmista?

Totta kai pidän ruumiillisia muutoksia tärkeänä, mutta suurelta osalta varmasti siksi, että ruumis ei ole ainoastaan ruumis, vaan monien asioiden, kuten sukupuolen, symboli. Vaikka muuttuisin ruumiiltani täysin pojaksi, se ei riittäisi minulle jos minua kohdeltaisiin edelleen samalla tavalla kuin ennen, kuin nyt. Se aiheuttaisi minulle luultavasti samanlaisen näkymättömyyden kokemuksen kuin nytkin, kokemuksen siitä että muut ihmiset näkevät minut jotenkin vajavaisesti (silloin kun minua sanotaan tytöksi) tai täysin väärin (silloin kun minua sanotaan naiseksi).

Mutta kannattaako loppujen lopuksi koettaa löytää jotain "todellista" sukupuolen kokemusta kaikkien kulttuuristen kerrostumien alta? En kuitenkaan ole essentialisti, en ajattele että mikään vain ON jotain. Minä elän ja olen kasvanut kulttuurissa, jossa naiset ja miehet ovat erilaisia, ja vaikka erilaisuus onkin mielestäni suurelta osin kulttuurin tuotosta, se on kuitenkin jokapäiväisessä elämässä selvästi olemassaoleva asia. Vaikka pystyn teorian tasolla ymmärtämään, että joidenkin asioiden ei pitäisi olla tai että ne eivät ilman tällaisen kulttuurin vaikutusta olisi sellaisia kuin ovat, ne asiat, sellaisena kuin nyt ovat, vaikuttavat kuitenkin kaikkeen mitä teen, ja vielä lisäksi siihen, miten muut tulkitsevat tekemiseni.

Välillä pelottaa se miten voimakkaasti, ja innokkaastikin, olen lähtenyt hakemaan ja rakentamaan itselleni jonkinlaista poikaidentiteettiä. Vaikka tiedostankin, ettei se että haen jotain tapahtumia tai ajatuksia menneisyydestä, ja pönkitän niillä tätä sukupuolenkokemusta, todista mitään muuta kuin sitä että tulkitsen menneisyyttä nykyhetken valossa, on menneisyys silti varsin kätevä paikka lähteä etsimään jonkinlaisia "todisteita". Voin ajatella vaikka sitä, miten olen viihtynyt tyttöjä pokaillessani tietynlaisessa poikaroolissa - herrasmiesmäinen käyttäytyminen ja erityisesti nostelu vetoaa todella yllättävän moniin tyttöihin - ja miten olen toivonut olevani homopoika, ihastunut homokavereihini ja halunnut tulla heidän haluamakseen poikana, en poikkeustapaustyttönä.

Tai voin ajatella sitä, miten pienenä halusin leikkiä poikien kanssa ja tehdä poikien juttuja, miten koin etten kuulu tyttöjen ryhmään samalla tavalla kuin (muut) tytöt, vaikka tiedostin toki että minut siihen lasketaan, ja sitä kautta pidinkin itseäni tietyllä tavalla tyttönä. Kapinoin kuitenkin aina tytöille oletettua roolia vastaan, koin sen liian ahtaana. Paljolti sen takia olenkin miettinyt sitä, kuinka paljon prosessiinlähtöpäätöksessä on kyse halusta olla enemmän poika, ja kuinka paljon halusta olla ei-tyttö - vaikka ne meidän kulttuurissamme ovat lähestulkoon sama asia, niin minulle ne eivät ole.

Olen alkanut kokea poikamaisen olemisen tietyllä tavalla aika kotoisaksi, mutta olen huomannut että se tosiaan saa minut huomioimaan ympärillä olevia ihmisiä vähemmän, ottamaan ja viemään enemmän tilaa, ja käyttäytymään epäkohteliaammin. Viimeisessä on kuitenkin kyse enimmäkseen siitä, että vältän kaikkia ylimääräisiä tervehdyksiä ja kiitoksia ja koetan päästä muutenkin mahdollisimman vähällä puhumisella, kun oma ääni tuntuu tulevan helposti paljon korkeampana kuin toivoisin. (Sekin on asia, jonka voin kaivaa menneisyydestä: murrosiän alusta lähtien olen toivonut, että ääneni olisi matalampi, ja vuosien saatossa olen opetellut puhumaan mahdollisimman matalalta.)

Niinsanotusti oikeastihan en varsinaisesti koe olevani poika. Jos jonkinlainen sukupuolimääritelmä minua mielestäni parhaiten kuvaa, se on intersukupuolinen. Siitä lähtien kun reilut kymmenen vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran intersukupuolisuudesta, olen lukenut siitä aika paljon juuri siksi, että olen halunnut selvittää olisiko jokin diagnoosia, joka vaikuttaisi sopivan minuun (tämä on tietysti sitä edellisessä merkinnässä mainitsemaani kokemuksen oikeuttamista tai vahvistamista biologialla/ruumiillisuudella). Jollain tavalla olen kokenut intersukupuoliset sellaiseksi ryhmäksi johon VOISIN kuulua, mutta tietysti myös erilaisiksi koska oma sukupuoleni on ainakin biologisesti aika selvä. Ehkä kysymys on sitten siitä, että HALUAISIN olla intersukupuolinen? Intersukupuolisena olisi tässäkin kulttuurissa tietyllä tavalla oikeutettua kyseenalaistaa sukupuolioletuksia, kun ei kerran voi "oikeasti olla" nainen eikä mies.

Koko olemisajatus hämmentää minua. Jos joku on vaikka poika, se tarkoittaa sitä että hänet puetaan syntymästä lähtien tietyllä tavalla, se tapa auttaa näkemään ja samalla määrittelee että hän on poika, jolloin häntä kohdellaan tietyllä tavalla ja luetaan tietyllä tavalla, joka taas tekee hänestä sosiaalisessa mielessä pojan, jolloin hän kokee itsensä todennäköisimmin pojaksi. Yhdellä tavalla ajateltuna koko olemista ei ole edes olemassa vaan kaikki syntyy tekemisestä, mutta vaikka olemista ei olisi ilman tekemistä olemassa niin tekemisen kautta se kuitenkin on. Eli ollaan tietynlaisessa muna vai kana -tilanteessa, jonka ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä koetun maailman ja elämän kannalta.

Ruumiin kulttuuri

Olen miettinyt transjuttuja viime aikoina paljon oman ruumiin hyväksymisen kautta. On tietysti aika iso kysymys, onko pakko muokata omaa ruumistaan tullakseen hyväksytyksi ja kohdelluksi ja kohdatuksi sellaisena, kuin haluaa? Kuinka suuri osa esimerkiksi rintojani kohtaan kokemastani vierauden ja outouden tunteesta johtuu jotenkin minusta ja kuinka suuri osa yhteiskunnallisista ja kulttuurisista merkityksistä, joita rintoihin liitetään, ja ovatko nämä kaksi lopulta edes erotettavissa toisistaan?

Varsinkin tyttöinä kasvatetut ihmiset opetetaan ja oppivat hahmottamaan omaa vartaloaan pääasiassa ulkoapäin, muiden katseiden kautta. Vaikka puhutaankin omaa itseä varten kaunistautumisesta ja laittautumisesta (ja usein nämäkin toimenpiteet ovat ainakin joiltain osin kivuliaita tai vähintään epämukavia), niin olisiko sitä itse saatua mielihyvää todella olemassa ilman tietoisuutta siitä, että on saattanut itsensä hieman lähemmäs kulttuurisia ihanteita ja sitä kautta muiden hyväksyviä katseita, todellisia tai kuviteltuja?

Monet ruumiilliset nautinnot, kuten hyvin syöminen, raittiin ilman hengittäminen tai vaikka juokseminen on niputettu Itsestään Huolehtimisen alle, ja siten välineellistetty ulkonäön ylläpitämiseen. Seksiä pitäisi harrastaa parisuhteen takia eikä siksi että seksi on kivaa ja tuntuu hyvältä. Ylipäätään ruumiillinenkin hyvänolontunne saavutetaan useammin siitä, että kokee onnistuneensa katseen tai halun kohteena, kuin siitä mitä itse asiassa ruumiillaan tekee.

Sukupuoli ei ole kovin yksiselitteinen asia; se paikallistetaan milloin biologiseen ruumiiseen, milloin johonkin syvempään olemukseen tai sieluun, milloin kokemukseen. Meidän kulttuurissamme biologinen ruumis on määräävin asia - sen perusteella määritellään syntyvän lapsen sukupuoli, ja siihen perustuu ylipäätään ajatus siitä, että syntyvän lapsen sukupuolen VOI määritellä. Kuitenkin kokemus - jota taas saatetaan varsinkin henkilökohtaisella tasolla perustella esimerkiksi sielulla - saattaa joissain tapauksissa ajaa biologisen ruumiin edelle. Tällainen tapaus on esimerkiksi transsukupuolisuus. Mutta koska kokemus ei riitä sukupuolen varsinaiseksi tunnistamiseksi, täytyy biologista ruumista mahdollisuuksien mukaan muokata. Oma tulkintani on, että tämä muokkaus tehdään jotta muut ihmiset tunnistaisivat ja tunnustaisivat henkilön sukupuolen toivotulla tavalla, ja sitä kautta myös henkilö itse kokee olonsa ruumiissaan paremmaksi - päästyään siis eroon niistä piirteistä, jotka symboloivat väärää sukupuolta.

Tavallaan olen sitä mieltä, että olemme niin pitkälti kulttuurisia olentoja ettei ruumista tietyssä mielessä ole edes olemassa muuten kuin kulttuuristen, kielellisten, merkitysten kautta. Kaikkeen ruumiilliseen tekemiseen sisältyy valtava määrä erilaisia merkityksiä ja arvotuksia ja sääntöjä, myös sellaisiin perustoimiin kuin syömiseen, nukkumiseen tai ulostamiseen, seksistä puhumattakaan. Olemme ruumiillisia olentoja nimenomaan suhteessa muihin, silloinkin kun muita ihmisiä ei edes ole paikalla muistamme tietyt säännöt ja tavat ja ne vaikuttavat siihen, mitä ruumiillamme teemme. Ei kai siis mikään ihme, että on todella vaikea erottaa tekeekö jotain ruumiillaan tai ruumiilleen itsensä vai muiden vuoksi.

Eikä minulla mitään vastausta ole kysymyksiini, kunhan pyörittelen ajatuksia.