Välillä pelottaa se miten voimakkaasti, ja innokkaastikin, olen lähtenyt hakemaan ja rakentamaan itselleni jonkinlaista poikaidentiteettiä. Vaikka tiedostankin, ettei se että haen jotain tapahtumia tai ajatuksia menneisyydestä, ja pönkitän niillä tätä sukupuolenkokemusta, todista mitään muuta kuin sitä että tulkitsen menneisyyttä nykyhetken valossa, on menneisyys silti varsin kätevä paikka lähteä etsimään jonkinlaisia "todisteita". Voin ajatella vaikka sitä, miten olen viihtynyt tyttöjä pokaillessani tietynlaisessa poikaroolissa - herrasmiesmäinen käyttäytyminen ja erityisesti nostelu vetoaa todella yllättävän moniin tyttöihin - ja miten olen toivonut olevani homopoika, ihastunut homokavereihini ja halunnut tulla heidän haluamakseen poikana, en poikkeustapaustyttönä.

Tai voin ajatella sitä, miten pienenä halusin leikkiä poikien kanssa ja tehdä poikien juttuja, miten koin etten kuulu tyttöjen ryhmään samalla tavalla kuin (muut) tytöt, vaikka tiedostin toki että minut siihen lasketaan, ja sitä kautta pidinkin itseäni tietyllä tavalla tyttönä. Kapinoin kuitenkin aina tytöille oletettua roolia vastaan, koin sen liian ahtaana. Paljolti sen takia olenkin miettinyt sitä, kuinka paljon prosessiinlähtöpäätöksessä on kyse halusta olla enemmän poika, ja kuinka paljon halusta olla ei-tyttö - vaikka ne meidän kulttuurissamme ovat lähestulkoon sama asia, niin minulle ne eivät ole.

Olen alkanut kokea poikamaisen olemisen tietyllä tavalla aika kotoisaksi, mutta olen huomannut että se tosiaan saa minut huomioimaan ympärillä olevia ihmisiä vähemmän, ottamaan ja viemään enemmän tilaa, ja käyttäytymään epäkohteliaammin. Viimeisessä on kuitenkin kyse enimmäkseen siitä, että vältän kaikkia ylimääräisiä tervehdyksiä ja kiitoksia ja koetan päästä muutenkin mahdollisimman vähällä puhumisella, kun oma ääni tuntuu tulevan helposti paljon korkeampana kuin toivoisin. (Sekin on asia, jonka voin kaivaa menneisyydestä: murrosiän alusta lähtien olen toivonut, että ääneni olisi matalampi, ja vuosien saatossa olen opetellut puhumaan mahdollisimman matalalta.)

Niinsanotusti oikeastihan en varsinaisesti koe olevani poika. Jos jonkinlainen sukupuolimääritelmä minua mielestäni parhaiten kuvaa, se on intersukupuolinen. Siitä lähtien kun reilut kymmenen vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran intersukupuolisuudesta, olen lukenut siitä aika paljon juuri siksi, että olen halunnut selvittää olisiko jokin diagnoosia, joka vaikuttaisi sopivan minuun (tämä on tietysti sitä edellisessä merkinnässä mainitsemaani kokemuksen oikeuttamista tai vahvistamista biologialla/ruumiillisuudella). Jollain tavalla olen kokenut intersukupuoliset sellaiseksi ryhmäksi johon VOISIN kuulua, mutta tietysti myös erilaisiksi koska oma sukupuoleni on ainakin biologisesti aika selvä. Ehkä kysymys on sitten siitä, että HALUAISIN olla intersukupuolinen? Intersukupuolisena olisi tässäkin kulttuurissa tietyllä tavalla oikeutettua kyseenalaistaa sukupuolioletuksia, kun ei kerran voi "oikeasti olla" nainen eikä mies.

Koko olemisajatus hämmentää minua. Jos joku on vaikka poika, se tarkoittaa sitä että hänet puetaan syntymästä lähtien tietyllä tavalla, se tapa auttaa näkemään ja samalla määrittelee että hän on poika, jolloin häntä kohdellaan tietyllä tavalla ja luetaan tietyllä tavalla, joka taas tekee hänestä sosiaalisessa mielessä pojan, jolloin hän kokee itsensä todennäköisimmin pojaksi. Yhdellä tavalla ajateltuna koko olemista ei ole edes olemassa vaan kaikki syntyy tekemisestä, mutta vaikka olemista ei olisi ilman tekemistä olemassa niin tekemisen kautta se kuitenkin on. Eli ollaan tietynlaisessa muna vai kana -tilanteessa, jonka ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä koetun maailman ja elämän kannalta.