Olen miettinyt viime aikoina yksinolemista ja yksinäisyyttä. Tajusin muutama kuukausi sitten, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista seurustelu- tai muuta sentapaista suhdetta, jossa en olisi joutunut jollain tavalla piilottelemaan tai rajoittamaan joitain puolia itsestäni. Olen todennut olevani monella tapaa marginaalin marginaalissa, joten on varsin epätodennäköistä että löytäisin joskus jonkun ihmisen, jonka kanssa pystyisin puhumaan kaikesta joutumatta selittelemään itseäni tai näkökantojani.

Tilanne on vielä kärjistynyt sen jälkeen, kun ryhdyin elämään poikana. Uusiin ihmisiin tutustuminen ja ylipäätään vieraiden ihmisten seurassa oleminen on välillä todella vaikeaa, kun stressaa läpimenoista ja siitä, ymmärtävätkö toiset yhtään minun sukupuoltani. Toisaalta olen tullut paljon itsevarmemmaksi ja tietoisemmaksi omasta arvostani, enkä enää olisi valmis tyytymään sellaisiin suhteisiin joihin olisin aikaisemmin tyytynyt, vaan olen mieluummin yksin. Ikävä kyllä se tosin tarkoittaa sitä, että joutuu tosiaan olemaan yksin.

Kun elin tyttönä, harrastin paljon seksiä siksi että se toi minulle tietynlaista hyväksytyksi tulemisen tunnetta - asia jonka tiedostin ja jota pidin jossain määrin ongelmallisena jo silloin. Vasta nyt olen kuitenkin tajunnut, että se oli minulle suurelta osin sitä, että koetin jollain tavalla onnistua sen tyttöroolin toteuttamisessa, joka muuten tuntui niin oudolta ja hankalalta. Tyttönä halutuksi tuleminen oli jonkinlainen todiste siitä, etten ole vääränlainen. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei kysymys ollut siitä että olisin vääränlainen, vaan siitä että olin väärässä paikassa.

Aikaisemmassa elämässäni olen siis päätynyt suhteisiin sen kautta, että olen harrastanut seksiä. Joistakin seksikumppaneistani on tullut seurustelukumppaneitani, joistakin ei. Nykyään en tunne samanlaista tarvetta harrastaa mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman monen eri ihmisen kanssa, ja nykyään olen tilanteessa jossa tuntuisi myös aika vaikealta harrastaa jonkun kanssa seksiä ensimmäisellä tapaamisella, kun oma läpimeno ja asema on epävarma ja oma keho tuntuu jonkun toisen keholta, ei sellaiselta jossa haluaisin tulla nähdyksi. Tämä johtaa siihen, etten enää oikein tiedä, millä tavalla voisin päätyä toisen ihmisen lähelle.

Alan pikkuhiljaa turhautua. Odottelemiseen ja siihen, että se vähän aikaa sitten löytämäni oma paikka, tai sen oman paikan mahdollisuus, valuu taas jonkinlaisessa välitilassa olemiseksi. Tutkimusten myötä tulen itsekin epävarmaksi itsestäni, sillä en vastaa sitä kuvaa joka transsukupuolisuudesta on luotu. Alan epäröidä ja kyseenalaistaa, miettiä olenko sittenkään oikealla polulla, miettiä olisiko sittenkin helpompi pyrkiä takaisin siihen elämään jota elin ennen. Samaan aikaan tiedän, että se ei enää koskaan tule olemaan mahdollista, kun olen nähnyt ja oivaltanut asioita, en enää pysty hävittämään niitä mielestäni ja palaamaan takaisin siihen mitä joskus olin, tai ainakin yritin olla.

Kun ajattelen, voisinko sittenkin koettaa vielä elää naisena tai tyttönä, ensimmäinen ajatukseni on että en tietenkään, kun näytän liikaa mieheltä. Samaan aikaan minua rasittaa se, etten saa tai voi pukeutua tyttöjen vaatteisiin niin kauan kuin tutkimukset ovat kesken, ja toisaalta niin kauan kuin habitukseni on vielä sellainen, etten ole yksioikoisesti tulkittavissa mieheksi.

Toissakerralla tutkimustapaamisessa hoitaja vihjasi, että hänen tulkintansa mukaan diagnostiset kriteerit "vähintään kahden vuoden samastumisesta vastakkaiseen sukupuoleen" eivät kohdallani täyty, sillä olen miettinyt prosessia vaihtoehtona vasta noin vuoden ajan (mistä siitäkin valehtelin, sillä minulla ei ole tapana punniskella asioita vaan tehdä päätökset heti - olen siis miettinyt prosessia noin viikon ennen kuin päätin lähteä siihen). Olen huomannut miten tämä, huolimatta siitä että kyseessä on vain hoitajan mielipide ja että "samastuminen" ei suinkaan ole synonyymi "prosessin harkitsemiselle", on vaikuttanut omaan minäkuvaani ja itsevarmuuteeni. Ennen noita sanoja pidin melko itsestäänselvänä sitä että menen useimmissa tilanteissa läpi, ja koin että olen löytänyt itselleni sopivan identiteetin ja paikan. Niiden jälkeen alkoi epävarmuus itsestä, ei suinkaan siksi että ajattelisin ettei tekemäni ratkaisu ole minulle oikea ja sopiva, vaan siksi etten todellakaan tiedä, mitä teen jos joudun odottamaan ja epävarmistelemaan vielä pitkäänkin. Olen kestänyt vallitsevaa tilannetta, epämääräisenä olemista ja pelkoa väärintulkituksi tulemisesta, sen takia että olen ajatellut olevan varmaa että se muuttuu. Nyt minulle on heitetty vasten kasvoja mahdollisuus siitä, että joudun odottamaan, ehkä pitkäänkin.

Yksi ensimmäisiä ajatuksiani kyseisen käynnin jälkeen, sen lisäksi että tunsin halua paiskoa ovia ja potkia seiniä, oli että tapan itseni jos en pääse hoitoon. Sanoin hoitajalle seuraavassa tapaamisessa, että pystyn odottamaan jos tiedän, että jotain tapahtuu, mutta epävarmuutta en ehkä kestä. Tietysti haluaisin muutoksia mahdollisimman pian, mutta en uskaltanut sanoa sitä tilanteessa, jossa hoitoonpääsyni vaikutti muutenkin epävarmalta - olen kuullut tapauksista, joissa kiireellistä etenemistä haluavat on laitettu odottamaan koska heidän hätänsä on tulkittu epävarmuudeksi tai ehkä epäkypsyydeksi (tämä on kai sukua sille suhtautumiselle, jonka mukaan masentuneen transihmisen pitää ensin "hoitaa masennuksensa kuntoon", vaikka masennus johtuisi tai olisi ainakin tiukasti sidoksissa nimenomaan mahdottomuuteen elää ymmärrettävästi haluamassaan paikassa).

Toivon että tämä epävarmuus avaa minulle uusia tapoja nähdä asioita, mutta pelkään sen olevan lähinnä lamauttavaa.

Seinälläni

Tulva 1/2004:stä leikattua.

Olen selkeyttänyt hieman ajatusta, joka minulla on niistä asioista, joita kutsutaan "biologiseksi sukupuoleksi". Aikaisemmin hahmotin asiaa omastakin mielestä epätäydellisesti, kaksinapaisen järjestelmän puitteissa, janana jonka toiseen päähän sijoittuvat "naiselliset" ja toiseen päähän "miehiset" sukupuoliominaisuudet, siis ne ruumiilliset ja biologiset piirteet, jotka on luokiteltu jompaan kumpaan, ja suurin osa ihmisyksilöistä sijoittuisi jonnekin janan keskivaiheille, harvat ääripäihin. Viime yönä tai aamulla asiaa pohtiessani tajusin kuitenkin, että kysymys on enemmänkin ominaisuuksien kasautumista tai verkostoista, eikä sukupuolta tosiaankaan voi määritellä "miehisen" ja "naisellisen" akselilla mitenkään tyhjentävästi.

Biologiassa sukupuolta määritellään monilla eri tavoilla: on kromosomien muodostama sukupuoli, jonka määritelmän kanssa tosin törmätään siihen ongelmaan, että kromosomiyhdistelmien XX ja XY lisäksi mahdollisia ovat ainakin X ja XXY. On genitaalien määrittelemä sukupuoli - tosin joskus sisäiset sukuelimet ovat ristiriidassa ulkoisten sukuelinten kanssa ja yksilöllä on esimerkiksi sekä (laskeutumattomat) kivekset että vagina, mutta ei kohtua tai munasarjoja. Joskus ulkoiset sukuelimet ovat muodoltaan sellaiset, ettei niitä voi määritellä miehisiksi tai naisellisiksi; tästä puhutaan usein silloin, kun puhutaan intersukupuolisuudesta, vaikka todellisuudessa intersukupuolisuuden muotoja on useita, eivätkä kaikki ole sukupuolijärjestelmän kannalta yhtä dramaattisia. Sukupuolta voidaan määritellä myös lisääntymiskyvyn perusteella, tosin suuri osa sellaisista intersukupuolisina syntyneistä lapsista, joilla olisi mahdollisuus tuottaa terveita siittiöitä ja saada jälkeläisiä, muokataan leikkauksilla ja hormonihoidoilla tytöiksi - koska heillä ei ole miehelle "riittävää" penistä. On myös niinkutsuttujen toissijaisten tunnusmerkkien määrittelemä sukupuoli - siis se, jonka perusteella ajattelemme, että naisilla on rinnat ja miehillä parta, ja jos naisella on parta tai miehellä rinnat, pidämme sitä epänormaalina ja jopa luonnottomana.

Aikaisempi ajatukseni on siis ollut se, että "biologinen sukupuoli" olisi ymmärrettävissä kutakuinkin näin:

feminiininen nainen--------maskuliininen nainen-------intersukupuolinen------feminiininen mies--------maskuliininen mies

feminiinisyyden tarkoittaessa tässä yhteydessä naisiin liitettyjä "sukupuoliominaisuuksia", kuten XX-kromosomeja, verrattain vähäistä karvoitusta, selkeästi erottuvia rintoja, leveää lantiota, paksu(mpa)a vartalon rasvakerrosta) kohtua, munasarjoja, vaginaa, häpyhuulia ja verrattain pientä klitorista, ja maskuliinisuuden XY-kromosomeja, selkeästi erottuvaa penistä, kiveksiä, vahv(emp)aa karvoitusta, lihaksikkuutta ja niin edelleen. Ajatuksena tässä janajaossa oli se, että kaikki ominaisuudet voidaan sijoittaa johonkin kohtaan feminiinisen ja maskuliinisen jatkumoa sen mukaan, kuinka suurella osalla miehistä ja kuinka suurella osalla naisista tätä ominaisuutta esiintyy. Tämä ajatus on kuitenkin loogisesti virheellinen sen takia, että samaan aikaan kun se pyrkii kyseenalaistamaan sukupuolijakoa, se kuitenkin olettaa että ihmiset todella voitaisiin jakaa "miehiin" ja "naisiin".

Oivallus, jonka sain, liittyy nimenomaan siihen, ettei ole olemuksellisesti olemassa mitään "sukupuolta" - on vain kokoelma ominaisuuksia ja piirteitä ja asioita, jotka kulttuurimme liittää sukupuoleen ja pyrkii niiden perusteella määrittelemään yksilön "sukupuolen". Näihin piirteisiin kuuluvat kaikki yllämainitut ja myös moni muu, ja osa näistä piirteistä jopa määrittelee sukupuolta vain joissakin tilanteissa: esimerkiksi miehen lyhyys kyseenalaistaa tämän miehuuden ennen kaikkea silloin, kun hänen rinnallaan on häntä pidempi nainen. Sukupuoli ei siis ole mikään biologinen totuus, vaan kulttuurisesti rakennettu tapa hahmottaa asioita, ja vaikka olen toistellut tätä vuosikaudet, en ole kuitenkaan ymmärtänyt oikein, mitä se tarkoittaa.

Olen Hankalan sukupuolen sivulla 91, ja jos loppukin kirja laittaa liikkeelle tämän verran ajatuksia tai edes puolet tästä, se on kuitenkin saanut minut ajattelemaan uudelleen sekä hahmottamaan omia ajatuksiani enemmän ja paremmin kuin mikään teos moneen vuoteen.

Koska olen aloittanut nyt kuutisen kertaa merkinnän kirjoittamisen yksien ja samojen muistiinpanojen pohjalta, enkä ole kertaakaan ollut tyytyväinen, aion nyt edes jotain aikaan saadakseni yksinkertaisesti jakaa muistiinpanoni osiin, ikään kuin otsikoiksi, ja kirjoittaa suoraan ylöskirjaamistani asioista.

[S]yntymäsukupuolen merkitys sukupuolijärjestelmässä

Sukupuolijärjestelmä perustuu ajatukselle, jonka mukaan peniksellisinä syntyneet yksilöt ovat poikia ja heistä kasvaa miehiä, jotka näyttävät miehiltä ja jotka haluavat naisia, ja vastaavasti (tai päinvastoin) vaginallisina syntyneet ovat tyttöjä, heistä kasvaa naisia, jotka näyttävät naisiltä ja haluavat miehiä. Lisäksi sukupuolijärjestelmä liittää feminiinisinä pidetyt ominaisuudet naisiin ja maskuliinisina pidetyt miehiin, jota pidin kyseisen systeemin määräävimpänä piirteenä kunnes ymmärsin, että syntymäsukupuoli on siinä todella oleellisessa osassa.


transsukupuolisuus rikkoo

Transsukupuolisuus on yksi esimerkki siitä, ettei ylläoleva oletus pidä paikkaansa. (Muita esimerkkejä ovat esimerkiksi intersukupuolisuus ja muut - usein medikalisoidut - tilat, jotka rikkovat ajatusta siitä, että sukupuolia on vain kaksi ja ne ovat toisilleen vastakkaisia, ja/tai siitä, että jostakin ruumiillisesta ominaisuudesta seuraisi muita ruumiillisia, henkisiä tai sosiaalisia ominaisuuksia.)

trans on väärässä paikassa ja tiloissa, jotka eivät ole sallittuja

Yksinkertaisimmillaan kysymys voi olla "väärässä" vessassa olemisesta. Hieman laajennettuna kysymys on siitä, että miehiä ja naisia kohdellaan täysin eri tavalla, ja koska jako ainakin periaatteessa - tai mielikuvissa - perustuu anatomiaan, tulee transihminen läpimenotilanteessa kohdelluksi tavalla, jolla ei "kuulu" kohdella senlaisen anatomian omaavia ihmisiä.

(ruumis=sukupuoli-ajattelu, norminaiset eivät pääse miesten tiloihin ja toisinpäin)

Vaikka mainitulle transihmiselle olisi tehty anatomiaa muuttavia korjausleikkauksia, ei näennäisesti biologiaan pohjaava sukupuolikäsityksemme kuitenkaan pidä transmiestä "oikeana" miehenä eikä transnaista "oikeana" naisena, vaan takertuu kromosomeihin, alkuperäisiin genitaaleihin ja milloin mihinkin. Yhteiskunnassamme on useita konkreettisesti (ja hetero-oletuksen pohjalta) sukupuolitettuja tiloja, kuten vessat, pukuhuoneet ja sukupuolten mukaan jaetut saunavuorot, sekä sellaisia tiloja, joissa sukupuolittaminen ei ole samanlaista täydellistä ulossulkemista kuin edellisissä esimerkeissä, vaan enemmänkin rooliin asettamista - näin vaikkapa strip-tease -baareissa, joissa miehen rooli on olla asiakas ja katsoja ja naisen rooli on olla viihdyttäjä ja katsottava. Vaikka tällaisessa tapauksessa kummankin sukupuolen edustajilla on pääsy samaan tilaan, ei tila kuitenkaan näyttäydy heille samanlaisena johtuen siellä esiintyvistä sukupuolittavista käytännöistä.

feminiinisyydestä maskuliinisuuteen siirtyminen on siirtymistä objektista subjektiksi, katsotusta katsojaksi

En ole edelleenkään varma siitä, onko tämä oma kokemukseni vai jaettu, kulttuurinen kokemus. Koska olen itse kirjaimellisesti siirtynyt tyttönä elämisestä poikana elämiseen hyvin lyhyen ajan sisällä, olen voinut tarkastella melko selkeästi niitä tuntemuksia ja kokemuksia, joita tämä siirtymä on minussa herättänyt. Olen huomannut että hyvin suuri osa sukupuolesta ja sukupuolittumisesta syntyy katseista ja katsomisesta; kun aloin elää poikana, minua alettiin katsoa eri tavalla kuin ennen (vähemmän, ja katsojat ovat myös erilaisia) ja jouduin itse opettelemaan uuden tavan katsoa - en esimerkiksi tiennyt, miten miehille on sallittua katsoa toisia miehiä ja miten ei.


kokemus omassa ruumiissa sisällä olosta versus sen tarkastelu ulkopuolelta

Tämä on oma konkreettinen kokemukseni, joka liittyy katsomiseen: eläessäni tyttönä tarkastelin itseäni ikäänkuin ulkopuolelta, mietin miltä näyttäisin jonkun toisen silmissä, mutta eläessäni poikana olen selvästi sisällä omassa päässäni ja näen itseni sieltä käsin. Tyttönä ollessa peiliin katsoessa korostui peilikuvan ulkonäkö, poikana ollessa taas katsomisen tapahtuma ja oma katsojuus, tekijyys.

sukupuolisidonnainen minuus ja persoona

Kuinka paljon sukupuoli muuttaa sitä, mitä olen ja mistä pidän? Ja kuinka paljon muutoksissa on kysymys siitä, etten enää esitä jotain roolia? Olen kokenut, että tyttönä eläessäni rakensin jonkinlaista roolihahmoa. Konkreettisimmillaan tämä tuntuu siinä, että kotini on alkanut tuntua jonkun toisen kodilta, tai ehkä vielä enemmän lavasteilta, kulissilta jota olen rakentanut hahmolle jona olen esiintynyt ja johon olen ajoittain uskonut itsekin, vaikka suuri osa siitä olikin parodiaa.

vahvistaako prosessiin lähtö sukupuolijärjestelmää vai rikkooko, ks. alku.

Sekä että. Jälkimmäisestä puhuinkin jo. Ensimmäistä olen pohtinut miettiessäni omia tutkimuskäyntejäni, joita on tähän mennessä ollut kaksi. Sukupuolenkorjausprosessin edellytyksenä pidetään riittävää sopeutumista "valitsemansa" sukupuolen rooliin - eli riittävän stereotyyppistä käyttäytymistä ja presentaatiota. Minun arviointiini ja diagnoosiini tulevat luultavasti vaikuttamaan sellaisetkin sukupuoleen liitetyt seikat, joihin en voi itse vaikuttaa, kuten pituuteni - ovathan pidemmät ihmiset todennäköisemmin miehiä kuin lyhyet. Lisäksi jokainen maskuliinisuutta performoiva teko, jonka tutkimustapaamisessa teen, rakentaa ja pönkittää ajatusta maskuliinisesta mieheydestä ja asettaa tuleviakin tutkittavia asemaan, jossa heidän tulee esiintyä riittävän maskuliinisesti tullakseen uskottaviksi (trans)miehiksi.

tulla kohdelluksi miehenä, erilainen asema, erilainen kohtelu, etuoikeudet ja niiden ongelmat

Tämä on oman feminismini kannalta varsin ongelmallinen tilanne: jos tulee kohdelluksi miehenä, se tarkoittaa usein parempaa kohtelua kuin naisille. Miten tätä eriarvoisuutta voisi purkaa? Onko väärin haluta tulla kohdelluksi nimenomaan miehenä? Eikö pitäisi pyrkiä tasa-arvoisempaan maailmaan, jossa sukupuoli ei määräisi niin paljoa?

aseman tunnistus ja tunnustus (transpoika=oikeasti tyttö?) muiden silmissä, ollako trans vai vain poika?

Olen alkanut pelätä paljastumista, enkä oikeastaan osaa selittää, miksi. Toisinaan on helpointa olla avoimesti trans, voi kokea tekevänsä näkymätöntä näkyväksi, olla poliittinen - eikä tarvitse miettiä meneekö läpi vai ei, kun nimeää itse oman positionsa. Kuitenkin välillä haluaisin nimenomaan tulla luetuksi ja kohdelluksi vain poikana, ilman erityisasemasta seuraavaa erityiskohtelua (transpoika ei kuitenkaan ole kovin monen ihmisen mielessä ihan poika).

hämmennyksen aiheuttaminen vahingossa ja itsetarkoituksellisesti, välittääkö hämmennyksestä vai ei

Huh, no siinäpä kysymys. Tuntuu siltä että tahallinen hämmennyksen aiheuttaminen on hankalaa niin kauan, kun läpimeno on satunnaista ja ennustamatonta, eikä siihen tunnu voivan itse vaikuttaa juuri mitenkään. Olen miettinyt, olisiko helpompaa jos en menisi läpi juuri koskaan - tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa menen läpi yleensä lyhyessä kanssakäymisessä, kaupan kassalla ollessa tai kadulla kävellessä tai ihmisille esittäytyessä (pystyn sanomaan nämä sen perusteella, miten minua katsotaan ja miten minulle puhutaan, ja kadulla kävellessä myös sen perusteelle, miten ja kuinka paljon minua väistetään), mutta pidempään jutellessa en voi koskaan tietää, menenkö vai en. Olen mennyt läpi myös tilanteissa, joissa en olisi koskaan uskonut meneväni, joten minusta tuntuu että eniten hämmennystä aiheutan tällä hetkellä itselleni.

sukupuolihäiriköinti ja sen raskaus yhteiskunnassa, jossa kaikki perustuu sukupuoleen - kuinka vaikea norminmukaisesti sukupuolittuvan on kuvitella niitä jokapäiväisiä tilanteita joissa on väärässä paikassa, ei edes tiedä mihin vessaan pitäisi mennä?

Ajoittainen sukupuolen hämmentäminen on jännittävää ja hauskaa. Jatkuva epämääräisen asemassa oleminen ei ole. Ihmisiä kohdellaan sukupuolen perusteella, väittivät jotkut mitä tahansa tasa-arvon mallimaasta. Sukupuoli ei ole niinkään ihmisessä itsessään oleva ominaisuus kuin ihmisen suhtautumista muihin ja muiden suhtautumista häneen, siis ihmisten välisiä, sosiaalisia, suhteita. Koska sukupuoli on kulttuurissamme niin suuressa merkityksessä, ei sukupuoleltaan epämääräinen ihminen voi olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa - kaikkea kanssakäymistä kun määrittää sukupuoli, joka yleensä oletetaan pysyväksi ja selkeäksi.

turvallisten tilojen ja paikkojen tarve -> eristäytyminen, ghettoutuminen. jatkuva vallankumous vai oma jaksaminen (prosessi!)

Normaalin kanssakäymisen vaikeus johtaa siihen, että alkaa vältellä tilanteita, joissa voi joutua väärintulkituksi tai selittelemään itseään. Koska vieraiden ihmisten läsnäollessa niin suuri osa energiasta menee sen miettimiseen, miten tulee tulkituksi, on helpointa olla tekemisissä lähinnä tuttujen ja varsinkin samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Itse olen jättänyt menemättä aika moneen paikkaan ja tilaisuuteen sen takia, etten ole yksinkertaisesti jaksanut sitä stressiä, joka tulee läpimenon miettimisestä, ja sitä ahdistusta, joka seuraa läpimenemättömyydestä. Kuitenkin samaan aikaan ajattelee sitä, miten hyvä olisi tuoda asiaa esiin - mutta miten tuoda, kun ei ole olemassa mitään mallia, kun oma sukupuoli ei ole ymmärrettävän kehyksissä? En halua joutua selittelemään omaa tilannettani ihmisille, mutta selittelemättömyydellä siirrän selitysvastuuta jonkun toisen niskaan, sillä jonkunhan täytyy puhua ja selittää ja selittää ja puhua, uudestaan ja uudestaan, ennen kuin mikään muuttuu.

Viime päivinä olen miettinyt aika paljon kahta teemaa, jotka oikeastaan liittyvät toisiinsa melko paljon: ulkopuolisuutta ja väkivallan uhkaa. Kun elää kulttuurissa, jossa oma asema ei ole yleisesti tunnustettu, joutuu kohtaamaan aika paljon kumpaakin.

En voi sanoa, tiedänkö millaista väkivallan uhkaa naiset kokevat silloin kun kokevat, en osaa sanoa kokevatko kaikki naiset sen samalla tavalla (vaikka en oikein ikinä usko, että olisi olemassa mitään niin suurta ryhmää, jonka kaikilla jäsenillä olisi aivan samanlaisia kokemuksia - jollain tapaa yhteneviä kyllä ehkä). Itse olen elänyt aina tietyllä tapaa sen norminaiseuden ulkopuolella, sillä vaikka minulla onkin kokemuksia tyttönä elämisestä, ne kokemukset ovat alakulttuuriedustajan; gootin, punkkarin, aktivistin. Kohtaamani häirintä on liittynyt yleensä jotenkin poikkeavaan ulkonäköön - joko niin, että ulkonäköäni arvostellaan tai niin, että minua on sen perusteella pidetty jonkinlaisena vapaana riistana, jota ei tarvitse kunnioittaa senkään vertaa kuin normaaleja tyttöjä.

Olen siis kohdannut sellaista häirintää, jota normaalin näköiset tytöt ja naiset eivät kohtaa, ja varmasti myös välttynyt sellaselta häirinnältä, jota he kohtaavat. Olen itsekin huomannut, että sellaiset miehet, jotka jossakin tilanteessa ovat ahdistelleet "kaikkia naisia", ovat jättäneet minut huomiotta, ikään kuin ulkopuolelle (ja sama pätee sellaisiin miehiin, jotka flirttailevat "kaikille naisille"). Tämä on siis tapahtunut silloin, kun olen elänyt tyttönä.

Uskoakseni tyttöinä kasvaneet ovat tietyllä tapaa poikina kasvaneita tietoisempia omasta mahdollisuudestaan kohdata väkivaltaa - vaikka esimerkiksi julkisella paikalla väkivallan uhriksi joutuu todennäköisimmin nuori mies. Tähän täytyy tietenkin selventää, että tilastot käsittääkseni erottelevat toisistaan väkivalta- ja seksuaalirikokset, eikä seksuaalista häirintää edes minnekään tilastoida, raiskausten määrästäkin on vain arvailuja. Joka tapauksessa naiset pelkäävät enemmän ja rajoittavat liikkumistaan enemmän. Luulen, että miehillä on useammin jonkinlainen ajatus tai kokemus siitä, että he ovat ikäänkuin lävistämättömiä, heidän tilaansa ei voi tunkeutua, he ovat koskemattomia. Väkivalta tulee siihen tilaan yllätyksenä, ei jonain sellaisena jota on pelännyt joka kerta kulkiessaan kadulla väärään aikaan tai väärissä vaatteissa.

Itse en ole tyttönä eläessäni juurikaan rajoittanut liikkumistani pelon takia - pelko ei ole ollut sidoksissa mihinkään tiettyyn paikkaan, vaan se on ollut usein läsnä. En ole kuitenkaan pelännyt varsinaisesti raiskausta vaan väkivaltaa yleisesti - itse asiassa olen alkanut pelätä raiskausta enemmän vasta nyt. Minulla on edelleen tytöille ominainen kokemus siitä, että saatan joutua väkivallan kohteeksi, ja lisäksi minulla on tieto siitä, että pojat kohtaavat usein väkivaltaa julkisilla paikoilla. Pelkään, että joku käy kimppuuni pitäen minua miehenä mutta huomaa sitten etten oikeasti olekaan, jolloin joudun kohtaamaan sekä alkuperäisen aggression että sen vihan, joka herää siitä etten suostu pysymään sillä paikalla, joka minulle on osoitettu. Koska olen itse liikkunut naisen paikalta, se status ei enää suojele minua millään tavalla (vaikka naisetkin kohtaavat raakaa väkivaltaa, on kulttuurissamme kuitenkin ajatus siitä, että naisia ei lyödä). Ja koska en ole oikeasti mies, voi minuun käyttää sellaisia väkivallan muotoja, joita miehet kohtaavat paljon harvemmin kuin naiset. Käsi ylös, kuka on nähnyt elokuvan Boys don't cry?

Paljon hienovaraisempaa mutta myös aika turhauttavaa vallankäyttöä kohtasin viime viikolla eräässä tilanteessa monen eri ihmisen taholta. Koetin puhua genderjutuista erään transtytön kanssa, joka kertomansa mukaan ei ollut oikeastaan koskaan aikaisemmin voinut puhua niistä kenenkään kanssa. Turvallista tilaa tuntui kuitenkin olevan aika vaikeaa löytää, sillä vaikka olimme vetäytyneet selvästi kauemmaksi puhumaan keskenämme, tuli pöytään jatkuvasti joku normisukupuolinen joko kysymään, saako liittyä seuraan tai vain lupaa kysymättä istui alas. Koska kaikki nämä olivat ystäviäni tai ainakin kavereita, oli todella vaikea sanoa että nyt ei oikein sovi, ja muutama tuntuikin loukkaantuvan siitä, ettei heille ollut tilaa meidän keskustelussamme. Itsekin tunsin oloni vaikeaksi, ja tuntui siltä että ehkä pitäisi käydä tämä keskustelu joskus toiste, joskus myöhemmin, jossain toisessa paikassa, jotta ei tarvitsisi sulkea ihmisiä ulos. Ihan kuin meidän keskustelumme keskeyttäminen ei olisi ulossulkemista, ja vaikka tiedän ettei kukaan varmasti tarkoittanut keskeyttää, loukata tai tunkeutua, tiedän myös ettei kukaan varonut tekemästä sitä, sillä heille ei tullut mieleen että heidän läsnäolonsa saattaisi häiritä.

Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että muiden oli jotenkin perustellumpaa ja oikeutetumpaa loukkaantua siitä, että halusimme puhua vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samoja kokemuksia. Että minun tai meidän kokemuksemme eivät ole niin oleellisia, että meillä olisi oikeutta vaatia turvallista tilaa jossa käsitellä niitä - edes silloin, kun se tila on tyhjä pöytä jossakin nurkassa, jossa emme vie sitä keneltäkään.

Vappuna minua tytöteltiin ja/tai lesboteltiin aika monesta eri positiosta, ja oli tavallaan aika kiinnostavaa havainnoida oman suhtautumisensa vaihteluja. Kuulin joko toisen tai molemmat sanat heteronaiselta, lesbonaiselta, heteromieheltä ja homomieheltä (kaikki paitsi heteromies henkilöiden itsemäärittelyjä).

Tytöttely lesbonaiselta ei tuntunut varsinaisesti ikävältä, vähän häiritsevältä vain, ikäänkuin väittäisi olevansa jotain mitä ei ole. Mutta en halunnut ryhtyä korjaamaan, sillä kyseessä oli tilanne, jossa tytöttely tuli tietynlaisena vertaisuuden osoituksena tai toiveena, julkilausumana siitä että tässä nyt olemme samanlaisia. Ja vaikka emme olleetkaan, niin korjaamatta jättäminen, samankaltaisuuden luuloon jättäminen, tuntui pienemmältä pahalta kuin sen ajatuksen vieminen, että täällä on muitakin samanlaisia - olimme kuitenkin paikassa jossa oli aika paljon uhkaavia normaaleja, norminmukaisia, ihmisiä.

Sen sijaan samassa baarissa vähän myöhemmin pöytäämme tunkenut heteronainen lähestyi olettamaansa lesbouttani tavalla, joka olisi kyllä ärsyttänyt vaikka olisin ollutkin lesbo. Heti aluksi tuli rinnastus L-koodiin, ja siitäpä ei sitten enää luovutukaan. Sanoin että selvä, jos tämä on L-koodia niin olen sitten Max. Kirjoitin sen nimen lappuun ja laitoin sen eteeni tehostaakseni sitä, mitä sanon, ja se heteronainen otti lapun kädestäni ja tyrkkäsi sen samassa pöydässä istuneen pojan eteen sanoen, että jos joku tässä on Max niin se on kyllä tuo. Myöhemmin koetin huomauttaa siitä, ettei elämä ole tv-sarjaa, ja oikeassa elämässä transpoikia on enemmän kuin L-koodissa, ja oikeassa elämässä ei voi, eikä pitäisi, jakaa ihmisille rooleja sen mukaan, mitä tv-sarjahahmoa kuvittelee heidän muistuttavan, ja kohdella heitä sitten sen mukaisesti.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin olin kuulemma Shane.

Aika ironista oli se, että se nainen määritteli hyvin osuvasti cis-heteromaailman sekä -elämän ja queermaailman sekä -elämän välisen eron kuitenkaan ymmärtämättä, mitä se käytännössä tarkoittaa. "Mä voin kävellä täältä ulos ja unohtaa teidät ja unohtaa tän keskustelun, eikä se vaikuta muhun mitenkään, koska ei tää kosketa mun elämää", ja kun sanoin että niin voitkin, mutta minä en, kukaan niistä jotka tässä pöydässä alunperin istuivat, ei voi unohtaa tätä keskustelua ja sitä elämää jota sinä elät, sain vastaukseksi että se on meidän ongelmamme, jos olemme sitten niin ahdistuneita ja katkeria. Mutta sitähän se on - se elämä ja maailma ja ne ihmiset, jotka siinä elävät, tulevat aina tunkemaan poikkeavien pöytiin kertomaan omat määrittelynsä ja ajatuksensa pyytämättä, samoin kuin ne ja he tulevat aina jatkamaan vaikka pyytäisi lopettamaan.

Samoin kuin se heteromies tunki elämääni kadulla tulemalla vastaan kädet levällään niin, että minä ja ystäväni jouduimme väistämään, nimittämällä meitä jollain niinkutsutulla hellittelynimellä, ja huutamalla perääni "vitun lesbo", kun ilmaisin etten pahemmin innostunut tästä lähestymisyrityksestä.

Homomieheltä tullut tytöttely oli erilaista siinäkin mielessä, että samaan aikaan sama ihminen myös pojitteli minua, jolloin tytöttelystä tuli enemmän vitsi kuin tiettyyn asemaan asettamista. Tämä oli myös tilanteista ainoa, jossa seksuaalissävyinen huomio oli molemmin puolin toivottua.

Kaikkien näiden kohtaamisten ja keskustelujen jälkeen tuntui aika selvältä, että sanojen merkitys ei tule vain sanoista itsestään vaan myös sanojasta, tilanteesta jossa ne lausutaan, sekä asemasta jossa kuuntelija on sanojaan nähden. On täysin eri asia jos tulee oletetuksi vertaiseksi, kuin jos tulee oletetuksi jonkin eksoottisen vähemmistön edustajaksi, ja sitä kautta kaiken lisäksi velvolliseksi selventämään kyseisen vähemmistö elämää - ja kun kertoo, ettei elä oletetun kaltaista elämää, onkin sitten "helvetin tylsä".

Törmäsin tänään ihmiseen, jonka kanssa olimme tuttuja joskus vuosia aiemmin, ja aloin miettiä, pitäisikö minun jotenkin selittää. Genderrepresentaatiotani. Kahden minuutin yhteisellä bussimatkalla käytännössä tuntemattomalle ihmiselle. En sitten sanonut mitään.

Eilen mietin samaa, kun eräs puolituttu käytti vanhaa nimeäni, tyttönimeäni, kysyessään olenko minä minä. Sanoin että nykyään toisenniminen, ja harkitsin hetken, pitäisikö kertoa että olen menossa prosessiin. En kertonut.

Syy, joka saa minut ajattelemaan, että pitäisi kertoa, on se että muutenhan ihmiset saattavat viitata minuun tyttönä tai ajatella minua tyttönä. Se taas, joka saa minut ajattelemaan, ettei tarvitse kertoa, on se ettei minun tarvitse selitellä itseäni ja olemistani kenellekään, varsinkaan ihmisille joita en edes tunne. Silti tuntuu välillä vaikealta, etten voi varmistaa millä tavoin muut minut näkevät, tai edes kertoa miten haluaisin tulla nähdyksi. Olen ikäänkuin osittain näkymätön, mutten tiedä mikä osa minusta milloinkin on näkyvissä. Vähän kuin seisoisi alasti verhon takana, eikä tietäisi mitä toisella puolella olevat ihmiset juuri nyt näkevät. Aiheuttaa tiettyä epämukavuutta.

Olen lukenut viime päivinä Kate Bornsteinin kirjaa My gender workbook, johon kuuluu paljon harjoituksia. En ole juurikaan tehnyt niitä -- olenhan ensimmäisen kirjassa olevan testin mukaan Gender Freak, jolle nämä jutut ovat lastenleikkiä. No oikeasti kysymys on siitä, etten ole pystynyt ylittämään sitä epämukavuutta, jota koen kirjaan kirjoittamista kohtaan. Joka tapauksessa kyseinen kirja nostaa minussa esiin ajatuksia, joita olen pyrkinyt tukahduttamaan; lähinnä siitä, ettei kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä ole tukemisen arvoinen, eikä pyrkiminen yhdeltä puolelta toiselle juuri auta sitä hämmentämäänkään, ainakaan muuten kuin hetkellisesti.

Kun ajattelen tätä, minussa herää vastaääni, joka sanoo että MUTTA TUTKIMUKSISSA TÄYTYY... Tutkimuksissa täytyy vaikuttaa pojalta, tutkimuksissa täytyy identifioitua pojaksi, tutkimuksissa täytyy näyttää pojalta. Vaikka en vielä ole tutkimuksissa, eikä minulla ole hajuakaan siitä, milloin sinne pääsen. Ilmeisesti kuvittelen transyksikön henkilökunnan jonkinlaiseksi ajatuspoliisiksi, joka narauttaa minut ensimmäisestä sukupuolen kyseenalaistavasta ajatuksesta ja evää pääsyni hoitoihin. Vaikka oikeasti tällä käytännöllisen ja teoreettisen tiedon määrällä, puhetaidolla ja näyttelijänlahjoilla varustettuna läpipääsyni on aika varmaa. Jollain tavalla pelkään kai myös pettäväni itseäni, tai ehkä toivon tekeväni niin -- ajattelen, että jos nyt alan tiedostaa liikaa, niin en sitten voikaan enää mennä mihinkään rintojen poistoon tai haluta hormoneja, koska silloinhan vahvistan ja tuen ja uusinnan sukupuolijärjestelmää. Vaikka oikeastaan uskon, että niiden jälkeen minulla olisi entistä suurempi mahdollisuus sen hämmentämiseen, sekoittamiseen ja häiriköintiin.

Olen koettanut miettiä myös ratkaisuja, joihin olisin tyytyväinen tässä kehossa ja tässä tilanteessa. Olen miettinyt, pitäisikö minun jotenkin hyväksyä oma tyttöyteni (naiseutta en ole uskaltanut edes ajatella, koska jos ajattelisin, että minun täytyy hyväksyä naiseuteni, hylkäisin vaihtoehdon samantien toteuttamisekelvottomana), vaikkapa pukeutua samalla tavalla kuin nyt mutta olla tyttö. Silloin tosin olisin poikatyttö, jonka koen itselleni aika vieraaksi, ja johon en halua pyrkiä. Olen miettinyt myös, eikö kuitenkin pitäisi koettaa olla tyttö-tyttö, ajella karvoja ja meikata ja sensellaista, enkö minä pärjännyt kuitenkin ihan hyvin? Se, missä silloin pärjäsin hyvin oli se, että sain aika monet pojat haluamaan minua, mutta kovin mukava olo minulla ei ollut, ja koin jatkuvasti epäonnistuvani tyttönä. Ollessani tyttö-tyttö -- no niin tyttö kuin nyt ylipäätään pystyin olemaan -- en myöskään halunnut tai osannut olla itseäni pienempien tai muuten naisellisempien tai tyttömäisempien tyttöjen kanssa, koska he tuntuivat alleviivaavan omaa epäonnistumistani sukupuoleni toteuttajana. Tietyllä tavalla olisi tietysti perusteltua sijoittaa itsensä tyttökategoriaan ja sieltä käsin taistella liian ahtaita rajoja vastaan. Onhan se ärsyttävää, että normaalilla tytöllä ei voi kasvaa reisissä karvoja. Mutta olen mieluummin epänormaali poika, olen mieluummin poika joka pukeutuu vaaleanpunaiseen ja mekkoihin ja tekee liian tyttömäisiä juttuja, kuin tyttö joka on liian maskuliininen.

Saattaahan kyseessä olla myös kokeilunhalu: en ole koskaan elänyt sellaisena poikana. Sen sijaan olen elänyt tyttönä, joka sekoittaa liian tyttömäisiä juttuja ja liian poikamaisia juttuja, ja turhautuu kun ensimmäiset tulkitaan luonnollisiksi ja jälkimmäiset ärsyttäviksi tai vihamielisiksi. Ja joka kokee olevansa koko ajan vähän väärässä paikassa, ja vähän huono. Tyttöroolista irrottautuminen on vapauttanut minut todella monesta asiasta: jatkuvasta ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteesta, liiallisesta miellyttämisenhalusta, ja jopa vierauden kokemuksesta omaa ruumistani kohtaan. Sen sijaan se ei ole vapauttanut minua ulkonäköön ja seksinharrastamiseen liittyvistä ja kohdistuvista odotuksista, paineista ja kontrollista; ne ovat vain muuttuneet erilaisiksi kuin ennen.

Muutama päivä sitten ymmärsin, ettei minun tarvitse pyrkiä esittämään biopoikaa. Vaikka oivallukseni liittyi lähinnä seksiin ja genitaaleihin - en minä tarvitse packeria kokeakseni itseni kokonaiseksi, eikä minun tarvitse miettiä, miten pojat harrastavat seksiä vaan voin tehdä sitä mikä tuntuu minusta hyvältä - se on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja olemiseeni muutenkin, vapauttavasti.

Olen miettinyt sitä, mistä alussa kirjoitin tänne: miten luulen, että jossain vaiheessa ryhdyn sovittamaan itseäni muottiin, miettimään millainen pitäisi olla ja mitä tehdä jotta olisi normaali tai "oikea" poika. Juuri sitä olen tehnytkin aika paljon, varsinkin liittyen seksiin ja heilasteluun muutenkin. Hetken aikaa ajattelin että ehkä minun täytyy tehdä tätä tässä vaiheessa, ensin vakiinnuttaa paikkani poikana, jotta voisin sitten ryhtyä lähestymään sitä eri tavalla, mutta nyt mietin että miksi pitäisi? Jos en halua olla stereotyyppinen poika, enkä koe olevani, miksi minun täytyisi tekemällä tehdä itsestäni sellaista?

Tuntuu jotenkin oudolta että niin monet asiat, kaikki asiat, on luokiteltu "tyttömäisiin" ja "poikamaisiin", ja että nyt joudun miettimään suhdettani kaikkeen siihen, mitä olen aikaisemmin tehnyt. On totta että jotkin "tyttömäiset" asiat ovat olleet minulle tyttöyden performoinnin vetämistä performanssiksi, liialliseksi, parodiseksi, mutta jotkin ovat sellaisia joista itse nautin. Eikä minun tarkoitukseni ole ryhtyä rajoittamaan itseäni ja omia tekemisiäni, päinvastoin. Miksi sitten välillä tuntuu siltä, etten voi tehdä jotain jos kerran olen poika?

Tai tavallaanhan se on ihan selvää: poika on kulttuurinen lokero, asetelma, rakennelma, ja tullakseen luokitelluksi siihen täytyy olla enemmän poikamaisen kuin tyttömäisen piiriin luokiteltuja piirteitä ja ominaisuuksia (koska mikään tietty ominaisuus ei koskaan tunnu olevan ratkaiseva, oli se sitten biologinen tai sosiaalinen, olen päätynyt siihen päätelmään että kyse on ominaisuuksien lukumäärästä, johon vaikutusta on myös ominaisuuksien laadulla - esimerkiksi penis asettuu merkittävämmäksi ominaisuudeksi kuin leipomisesta pitäminen). Ja koska minulla on tiettyjä oleellisia ominaisuuksia, jotka merkitsevät minut naiseksi, kuten keho ja juridinen sukupuoli, minusta tuntuu että minun pitää tasapainottaa niitä karsimalla feminiinistä käyttäytymistä ja korostamalla maskuliinista - siitäkin huolimatta, että nuo mainitut ominaisuudet eivät oikeastaan näy muille ihmisille jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Mutta äh, hittoon läpimenon miettimiset ja oikeanlaisen maskuliinisuuden toteuttamiset - jos haluan olla tyttömäinen poika, jos haluan kyseenalaistaa ja murtaa sukupuolijärjestelmää, minun pitäisi muistaa etten saavuta sitä miettimällä ettei minun ehkä vähään aikaan pitäisi pukeutua vaaleanpunaiseen tai tykätä kiiltokuvista.

Minun pitäisi jotenkin käsitellä niitä ennakkoluuloja, joita tunnen transnaisia ja yleensäkin femmenaisia kohtaan - tässä heti ensimmäinen ennakkoluulo: ajatus siitä, että transnaiset ovat aina femmejä.

Tässä välissä mainitsen, etten käytä sanaa femme viittaamaan lesbokulttuurin butch/femme -jakoon, vaan tarkoitan sillä yleisesti feminiinisiä naisia. Ulkonäön femmeydellä tarkoitan esimerkiksi pitkiä hiuksia, meikkaamista, karvojen ajelua ja naisellisiin vaatteisiin pukeutumista, ja käytöksen femmeydellä mahdollisimman pienen tilan viemistä ja uhkaavana esiintymisen välttämistä esimerkiksi hihittelemällä tai omaa tietämystään ja/tai osaavuuttaan vähättelemällä.

Minun on todella vaikea hahmottaa, että joillekin ihmisille perinteinen ja jopa klisheinen feminiinisyys voi olla vapaata itseilmaisua eikä muottiin pakottautumista, sillä itse olen kokenut sen nimenomaan jälkimmäisenä, johonkin sellaisena johon minun tulisi pyrkiä, mutta johon en kuitenkaan pysty. Feministinä pidän ongelmallisena sekä sitä, että femmeyttä pakotetaan sekä sitä, että sitä halveksitaan. Minua raivostuttaa ajatus siitä, että ollakseen uskottava poliittinen toimija täytyy olla riittävän maskuliininen, ja tietysti myös siitä että naispuolisiksi määritellyille tämä toisaalla vaadittu maskuliinisuus saattaa hyvinkin kostautua "yksityiselämän" puolella, kun heitä ei nähdä riittävän feminiinisinä - pehmeinä, periksiantavina, huolehtivina, toisten tarpeet omiensa edelle laittavina, seksuaalisesti viehättävinä - jotta he kelpaisivat ystävyys- tai seurustelusuhteisiin. Kuulostan katkeralta, ja totta helvetissä olenkin, sillä olen kokenut tuoan kaiken, enkä todellakaan pidä sitä minään positiivisena todistuksena siitä, että olisin koko ajan "ollutkin oikeasti poika". Syntymäsukupuoleni vuoksi minut on sekä unohdettu ja ohitettu päätöksenteossa, että leimattu "poikkeuksellisen aggressiiviseksi", "pelottavaksi" ja vaikka miksi muuksi, kun taas vakaasti uskon, että jos olisin syntynyt pojaksi, minua olisi kuunneltu aika paljon enemmän, minulla olisi ollut mahdollisesti jonkinlainen johtaja-asema niissä piireissä, joissa olen liikkunut, ja jos minua olisi jostain dissattu niin korkeintaan varovaisesti sellaisesta itseään täynnä olevasta kusipäisyydestä, johon varmasti olisin asemani myötä sortunut enemmänkin kuin nykyään, ja ehkä jostain varattujen tyttöjen pokailusta. Tietenkään minusta ei ole hyvä asia, että biopojilla on mahdollisuus saavuttaa sosiaalista arvostusta aggressiivisella omien mielipiteiden esiintuomisella ja muiden jyräämisellä, mutta eipä ole hyvä sekään että biotytöillä ei ole mahdollisuutta saada samanlaista sosiaalista arvostusta.

Naisen menestystä arvioitaessa arvioidaan samalla menestystä naisena; onko koti hoidettu, lapset hyvinvoivia, ulkonäkö kunnossa ja mies tyytyväinen. Naisen ei ole mahdollista irrottaa tekemisiään naiseudesta, vaan on bändejä ja tyttöbändejä, kirjailijoita ja naiskirjailijoita, johtajia ja naisjohtajia, menestyjiä ja menestyneitä naisia. Naisten täytyy luovia ja tasapainotella maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä - naisjohtajan täytyy olla kaunis, Lapin Kansan päätoimittajan tulee olla heterosuhteessa. Liika naisellisuus tai tyttömäisyys tekee kuitenkin epäuskottavaksi; vaaleanpunainen ei istu power dressingiin.

Naisille asetettavat kauneusihanteet taas ovat luku sinänsä: pitäisi näyttää nuorelta, hiusten tulisi olla pitkät ja hyvin hoidetut, kasvojen meikatut muttei liian meikatut, kulmakarvojen nypityt, kainalo-, sääri- ja häpykarvojen ajellut tai muuten poistetut, vartalon kiinteä, hoikka, terve ja hyväkuntoinen, ihon kimmoisa ja heleä, vaatteiden hyvin istuvat ja vartaloa sopivasti muttei liikaa esiintuovat ja niin edelleen ja niin edelleen.

Koska olen elänyt ja kasvanut kulttuurissa, jossa naisellisiksi luokiteltuja ominaisuuksia pidetään yleensä miehisiksi luokiteltuja huonompina, sorrun itsekin helposti ajattelemaan, että naisellisuutta toteuttavat eivät vain ole ajatelleet asioita, tai että he ovat helpommin manipuloitavissa, toimivat siis vähemmän järjen piirissä kuin maskuliinisuutta toteuttavat. Olen kuitenkin sitä mieltä, että todellinen valinnanvapaus edellyttäisi vapautta pakoista, siis vapautumista naisellisuuden vaatimuksista, ehkä elämistä ilman femmeilyä, ja jos vielä siltikin sen jälkeen voisi kokea femmeilyn itselleen sopivaksi ja luontevaksi, saattaisin uskoa siihen. Jostain syystä tämä määritelmä koskee kuitenkin mielessäni vain bionaisia, sillä transnaisia pidän jollain tapaa epäilyttävinä siitä huolimatta, että he eivät ole koskaan eläneet naisellisuuden vaatimusten keskellä. Ehkä epäilykseni syntyykin osittain juuri tästä: ajattelen että transnaiset katsovat naiseutta ikään kuin ulkopuolelta ja pelkistetysti, jopa fetisoiden. Jollain tavalla pystyn ymmärtämään sitä, että bionaiset valitsevat naisellisuuden toteuttamisen, tulviihan siitä heille jatkuvasti vaatimuksia joka puolelta, ja on varmasti monelle helpompaa sopeutua niihin kuin tapella vastaan aina ja kaikkialla, mutta en ymmärrä, miksi joku jolla on selvästi vaihtoehtoja, haluaisi tulla kohdelluksi naisena? Sehän tarkoittaa kulttuurissamme vähempiarvoista, hölmömpää, turhamaisempaa, helppouskoisempaa, uhrautuvampaa, huolehtivaisempaa ja toisaalta suuremman huolenpidon tarpeessa olevaa, vähävaltaisempaa... Eikä edes tarvitse sanoa keneen verrattuna, sillä sehän on itsestään selvää.

Haluaisin että kaikkia voitaisiin kohdella ensisijaisesti yksilöinä, ei miehinä tai naisina. Siksi koenkin ongelmalliseksi sen, että jos haluan irrottautua minua kahlitsevasta naisroolista, minulla ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin siirtyä miesrooliin, samoin kuin sen, että miesroolissa tuntuu olevan enemmän tilaa yksilöydelle.

Wikipedia muuten sanoo miehestä muun muassa seuraavaa: This article is about adult human males. For humans in general, see Human. ... However, man< is sometimes used to refer to humanity as a whole. Entäpä naisesta? Eipä paljon muuta kuin että [a] woman (irregular plural: women) is a female human. Mutta tämänhän me kaikki jo tiesimme. Mies on ihminen, ja nainen on sukupuoli.

Miten olisi mahdollista irrottautua siitä ajatuksesta, että naiselliset merkit vähentävät yksilön ihmisyyttä?

Kun koetin rakentaa itsestäni tyttöä ja tulla hyväksytyksi tyttönä, seksi ja seksuaalisuus olivat todella suuressa osassa. Nyt, jälkeenpäin, hahmotan ajatelleeni asiaa suurin piirtein niin, että onnistunut feminiinisyys rakentuu siitä, että tulee poikien/miesten haluamaksi.

Tyttönä oleminen tai tytöksi pyrkiminen on ollut minulle nimenomaan pyrkimystä vastata toisten odotuksiin, pyrkimystä rakentaa itsestäni sellainen kuin kuvittelin muiden haluavan että olisin. Olen pohtinut miellyttämisenhaluani todella pitkään, muistan kirjoittaneeni siitä ainakin jo kahdeksan vuotta sitten paljonkin, mutta vasta nyt olen alkanut tajuta sen yhteyttä sukupuoli-identiteettiini.

On ollut hämmästyttävää huomata, miten nopeasti olen kadottanut rippeetkin ennen aika pakonomaisesta tarpeestani tulla halutuksi. Aiemmin tein minusta kiinnostuneiden ihmisten kanssa jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta ja imarreltuna paljonkin asioita, joita en mitenkään erityisesti olisi ollut kiinnostunut tekemään, mutta nyt pystyn torjumaan sellaiset ihmiset, joista en itse ole kiinnostunut. Nykyään pystyn myös hyväksymään sen, ettei joku josta itse olen kiinnostunut koe samoin minua kohtaan, kun taas aiemmin se tuntui nöyryytykseltä ja epäonnistumiselta. Ylipäätään koen itseni kokonaisemmaksi ihmiseksi, enää en tarvitse jotakuta toista tekemään minusta ehjemmän ja paremman.

Olen alkanut vähän ahdistua siitä, että olen asettanut itselleni niin ahtaan poikaroolin. Vaikka osasinkin varautua siihen, vaikka tiesin että yleensä tässä tilanteessa, alussa, vedetään yli ja mennään siitä mistä aita on matalin, en silti haluaisi korostaa läpimenoa itseni ja aatteideni kustannuksella.

En halua tottua istumaan niin leveästi että vien muilta tilaa, en halua pitää omaa sosiaalista hyökkäävyyttäni osoituksena maskuliinisuudestani vaan kommunikaation ongelmana, en halua ylläpitää ajatusta siitä että pojat näyttävät tietynlaisilta. Toisaalta olen kuitenkin tuntenut oloni hyväksi ja kotoisaksi, ensimmäistä kertaa elämässäni en ole jatkuvasti miettimässä sitä, kelpaanko muille ja sitä, näytänkö tarpeeksi hyvältä.

Ulkonäkövaatimusten ja -stressin unohtaminen, katoaminen, on ollut todella selkeä muutos. Mietin, johtuuko se siitä että ajattelen, osin tiedostamattani, ettei poikien tarvitse miettiä ulkonäköä niin paljon? Että pojat voivat vain olla, kun tyttöjen täytyy koko ajan rakentaa ulkonäköään, työstää, huolehtia ja pitää yllä. Heti silloin, kun mietin etten haluaisi näyttää niin tavallisen poikamaiselta vaan tyttömäisemmältä, en enää olekaan samalla tavalla sisällä itsessäni vaan alan tarkastella itseäni ulkopuolelta, ihan kirjaimellisesti. Näen mielessäni itseni sellaisena kuin kuvittelen muiden näkevän minut, matkan päästä ja kokonaisena hahmona, jotenkin kauempaa kuin silloin kun en mieti ulkonäköäni tai silloin, kun koetan näyttää perinteiseltä pojalta. En oikein tiedä, osaanko selittää tätä kunnolla, mutta kärjistäen: jos olen poika, siis poika-poika, olen sisällä itsessäni, katson itseäni omasta päästäni käsin, näen itseni niin kuin konkreettisesti näen kun katson omaa vartaloani. Jos taas olen tyttö, tai tyttöpoika, näen itseni ulkopuolelta, ihan kuin katsoisin jotakuta toista ihmistä. En ole oman pääni sisällä, vaan muutun objektiksi itselleni ja muille.

Pukeutuminen tuntuu vaikuttavan tähän niin, että se symboloi vahvasti sukupuolia ja niiden kautta tiettyjä stereotyyppisiä ominaisuuksia: miehet katsovat, naisia katsotaan. Men look at women; women watch themselves being looked at. Miehet pukeutuvat käytännöllisesti, naiset koristautuakseen. Jopa kokemukseni peiliin katsomisesta muuttuu sen mukaan, mitä sukupuolta ajattelen olevani katsoessani - jos olen poika, korostuu kokemuksessani nimenomaan katsominen, toimijuus, jos olen tyttö, muistan kokemuksesta sen, miltä olen peilissä näyttänyt.

Ja sitten jotkut sanovat, ettei sukupuolella ole enää sellaista merkitystä kuin ennen. Tietenkään ei samanlaista: nykyään ei esimerkiksi ole enää lailla kiellettyä pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Kontrolli on kuitenkin siirtynyt viranomaistaholta yksityisille ihmisille - esimerkiksi luokkatovereille - sekä yksilön oman pään sisään. Myös lääketieteen edustajat, lääkärit ja psykiatrit, rajaavat ja määrittelevät hyväksyttävää, "tervettä" sukupuolisuutta, mutta heilläkään on harvoin valtuuksia puuttua vääränlaiseen sukupuolen toteuttamiseen, ja todellisen kontrolloinnin hoitavat ihmiset itse rajoittamalla itseään, ja jos se epäonnistuu niin heidän lähiympäristönsä ja viimeistään ohikulkijat ja satunnaiset tuttavuudet huomautuksilla, ohjeilla ja pahimmillaan väkivaltaisilla kurinpalautuksilla.

Monet sukupuoliin automaattisesti liittämämme oletukset tulevat näkyviksi vasta, kun pääsee tarkastelemaan sukupuolta kummaltakin puolelta - vuorotellen tyttönä ja poikana. Olen huomannut poikaroolissa ollessani aika paljonkin sellaisia asioita, joita en olisi voinut samalla tavalla ymmärtää vain lukemalla. Enkä varmasti olisi huomannut niitä jos olisin elänyt ja kasvanut poikaroolissa, vaan nimenomaan siirtyminen mahdollistaa sen, asioiden samanaikaisen tarkastelun sisä- ja ulkopuolelta, tietynlaisen etäisyyden joka mahdollistaa tarkemman havainnoinnin. Samoin tyttöys näyttäytyy minulle erilaisena nyt kuin aiemmin, sillä nyt minulla on siihen hieman enemmän etäisyyttä, ja huomaan selkeämmin mitkä asiat tulevat nimenomaan tyttöroolin kautta, sen kanssa. Mieheydestä ja naiseudesta en edes osaa puhua muuten kuin ulkopuolisena, lukemani ja havainnoimani kautta, ja ehkä siksi puheeni miehistä ja naisista onkin niin pelkistävää ja stereotyypittävää, että monet itsensä jommiksikummiksi kokevat loukkaantuvat.

Olen vasta alkanut tajuta, kuinka pitkään joudun odottamaan. Olen ärsyyntynyt muiden ihmisten kysymyksistä, joista paistaa läpi jonkinlainen oletus siitä, että käydään jossain yhdessä testissä ja sitten aloitetaan hormonihoidot, mutta enpä ole itsekään todella sisäistänyt sitä, että melko lailla tämä taitaa olla pelkkää istumista ja odottelua. En vielä edes tiedä, milloin minulla on ensimmäinen tutkimuskäynti - tiedän että käyntiin saattaa olla hyvinkin kuukausia, mutta kuinka pitkään joudun odottamaan tietoa?

Aluksi odottelu ei tuntunut niin isolta asialta, kun tuntui että minulla on niin paljon ajateltavaa. Tässä vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että olen ajatellut samat asiat jo moneen kertaan. En saa tännekään kirjoitettua, sillä jokaisen uuden tekstin kohdalla minusta tuntuu että toistan itseäni, en saa mitään uutta pohdintaa, olen kirjoittanut jo kaiken mitä minulla on tässä vaiheessa sanottavana.

Ehkä minun pitäisi kirjoittaa edes lyhyesti siitä, millaiseksi koen oloni poikaroolissa juuri nyt: Välillä tuntuu siltä että huijaan, itseäni tai muita, en osaa itsekään ajatella itseäni poikana ja puhun itsestäni tyttönimellä, tietenkin vain sellaisten tapahtumien yhteydessä jotka sijoittuvat ajallisesti taaksepäin, aikaan jolloin minulla vielä oli tyttönimi eikä mitään muuta. Itse asiassa tänään viittasin itseeni ensimmäisen kerran poikanimellä puhuessani jostakin, joka tapahtui silloin kun vielä käytin tyttönimeä. Luulen että käyn läpi jonkinlaista luopumisprosessia ja otan siksi takapakkia, kokeilen vielä aina välillä joitain tyttöjuttuja, mietin lähtisinkö ulos tyttövaatteissa ja bindaamatta, näen unia joissa olen tyttönä heteropoikien kanssa. Kuitenkaan en koe itseäni tytöksi enkä haluaisi olla tyttö, tiedostan jatkuvasti selkeämmin ettei se ole minua varten enkä tulisi onnistumaan siinä, vaikka kuinka yrittäisin.

Tuntuu kuitenkin typerältä, että minulla on edessäni vielä niin paljon taktikointia ja odottelua, ennen kun voin ruveta toteuttamaan sitä, mitä oikeasti haluaisin: Olla poika joka pukeutuu tytöksi. Sitä ennen minun on vielä pitkään hyväksyttävä se, että aika monen silmissä olen pojaksi pukeutuva tyttö, vaikka poikatyttöys on ehkä kauimpana siitä, mitä haluan olla ja minkä tunnen itselleni ominaiseksi ja kotoisaksi. En halua luopua "tyttöjutuista", haluan vain lähestyä niitä erilaisesta näkökulmasta. Vaikka tyttöily on minulle ollut dragia, haluaisin muidenkin käsittävän että se on. Ja se taas vaatii uskottavaa läpimenoa fyysisesti ja sosiaalisesti.

Läpimenoon miehenä saattaa hyvinkin riittää tietynlainen käyttäytyminen ja tietynlaisten symbolien, kuten oikean vaatetuksen, käyttäminen silloinkin kun keho on fyysisesti naisen. Minulle se ei riitä, sillä huolimatta tietyistä miehekkäiksi mielletyistä piirteistä (kuten säärikarvoista tai lyhyistä hiuksista) tulen varmasti tulkituksi tytöksi, tai ääk, naiseksi, jos ja kun pukeudun mekkoon. Vaikka bindaisin.

Ehkä oleellisin toivomani muutos on äänenmurros. Puhun yleensä varsin matalalta, ja monet ihmiset, samoin kuin itsekin vielä jokin aika sitten, kuvittelevat että ääneni on luonnostaan melko matala. Se ei kuitenkaan ole, sen huomaan esimerkiksi laulaessa ja puhuessani läheisille ihmisille.

Vai olisiko oleellisin muutos ruumiinrakenteen muutos? Hartioiden ja käsien muuttuminen lihaksikkaammiksi ja no, yleisesti poikamaisemmiksi on jotain sellaista jota olen toivonut todella pitkään. Toki haluaisin myös rasvaa pois lantiolta, mutta se ei tunnu niin oleelliselta kuin käsivarret. Ja tietysti litteä ja edes vähän lihaksikas rintakehä, mutta se on ehkä sanomattakin selvää...

Äh. Tuntuu typerältä kirjoittaa, mitä haluaisi, kun samaan aikaan tietää että kaikkea joutuu odottamaan vielä älyttömän pitkään.

Olen iloinen ja helpottunut siitä, että minulla on käynyt niin hyvä tuuri lähetteen saamisen kanssa.

Hetkinen. Onko millään tavalla oikein, reilua, kivaa tai edes lainmukaista se, että joudun tarvitessani lääkäripalveluita varautumaan siihen, etten ehkä saakaan hoitoa? Että joudun ottamaan itse selvää siitä, mihin osoitteeseen lähetteeni tulisi laittaa? Että vaikka lääkäri toimii mielestäni epäammattimaisesti ja hieman epäasiallisestikin, päällimmäinen kokemukseni on kuitenkin helpotus siitä, että sain tämänkään verran apua?

Vähän aikaa sitten totesin jollekulle keskustelussa, että tiedostan asettavani itseni tavallaan lainsuojattoman asemaan, toisen luokan kansalaiseksi. Vaikka periaatteessa onkin olemassa syrjintäsuoja, ovat ihmisten asenteet niin vahvoja ettei sillä taida olla juurikaan käytännön merkitystä. Tuntuu vähän masentavalta ajatella, että tässä kulttuuriympäristössä tulen olemaan suurimmalle osalle ihmisistä jollain tapaa vajavainen ja viallinen. Sukupuoli on ehkä merkittävin tekijä ihmisten luokittelussa, tai ainakin valkoisten ja vammattomien ihmisten luokittelussa. Sukupuolinen poikkeavuus tekee ihmisestä kokonaan poikkeavan, kaikkea hänen tekemäänsä tulkitaan sen kautta - kuten kaikkea yleensäkin tulkitaan, tiedostaen tai tiedostamatta, sukupuolen kautta. Se leimaa ja asettaa epäilyttävään asemaan.

Siltikin haluan tehdä tämän, siltikin koen että tämä antaisi minulle paremmat mahdollisuudet olla onnellinen kuin mikään, mitä olen tähän asti kokeillut.

You are The Lovers

Motive, power, and action, arising from Inspiration and Impulse.

The Lovers represents intuition and inspiration. Very often a choice needs to be made.

Originally, this card was called just LOVE. And that's actually more apt than "Lovers." Love follows in this sequence of growth and maturity. And, coming after the Emperor, who is about control, it is a radical change in perspective. LOVE is a force that makes you choose and decide for reasons you often can't understand; it makes you surrender control to a higher power. And that is what this card is all about. Finding something or someone who is so much a part of yourself, so perfectly attuned to you and you to them, that you cannot, dare not resist. This card indicates that the you have or will come across a person, career, challenge or thing that you will fall in love with. You will know instinctively that you must have this, even if it means diverging from your chosen path. No matter the difficulties, without it you will never be complete.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

On parikin asiaa, joista olen ajatellut kirjoittaa, mutta tällä hetkellä muistan niistä vain toisen: sen, että minusta tuntuu että minut tulkitaan lähes itsestäänselvästi naiseksi silloin, kun olen liikkeellä lapsen kanssa. On tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon kysymys on omista ennakkoluuloistani ja havainnoistani (siis siitä, että aika harvoinhan miehet ovat yksin lapsen kanssa), ja kuinka paljon niinkutsutusta todellisuudesta. Lapsen kanssa kaupungilla tai bussissa tuntuu kuitenkin siltä, että palaan aikaisempaan aikaan, muiden suhtautuminen minuun tuntuu samalta kuin joskus aiemmin, ei samalta kuin yleensä nyt.

Pitäisi muuten hankkia kaikki kortit uusiksi uudella nimellä, etten kiusaantuisi aina niin paljon kaupassa maksaessani muulla kuin käteisellä.

Ai niin, se toinen asia oli ajatus siitä, miten tyttönä ollessa jatkuvasti rakensin itseäni ja ulkoasuani; jos näin hyvännäköisiä tyttöjä, koetin ottaa vaikutteita tai matkia joitain juttuja heidän ulkonäössään tai pukeutumisessaan. Olen tehnyt tätä todella, todella kauan, oikeastaan varmaan niin kauan kuin muistan. Mutta nyt ei tunnu yhtään samanlaiselta - en katsele poikia ja matki heidän pukeutumistaan, punnitse miltä minun kannattaisi näyttää, tai ylipäätään juuri mieti omaa ulkonäköäni muiden silmissä. Jollain tavalla koko olemisenikin tuntuu helpommalta, ehkä olen aiemmin pitänyt itseäni jotenkin jatkuvasti tarkkailun alaisena, miettinyt omaa suoriutumista. Ja vaikka omaa suoriutumista ja ulkonäköä miettii välillä nytkin, läpimenon kautta, tuntuu ehkä ensimmäistä kertaa siltä että en pukeudu joksikin, pue ylleni roolia.

Eilen etkoilla puhuin ainakin yhden toisen transpojan kanssa kotibileissä usein tapahtuvasta jaosta: miehet jäävät olohuoneeseen (julkiseen tilaan) jossa on musiikki, naiset siirtyvät keittiöön, jonkun omaan huoneeseen tai makuuhuoneeseen (yksityiseen tilaan), jossa joko ei ole musiikkia tai se on hiljaisemmalla kuin miesten musiikki. Naisten tilassa puhutaan hiljaa tai kuunnellaan, mitä miehet puhuvat ja kommentoidaan siihen, mutta miesten tilassa ei pahemmin kuulla tai kuunnella, mitä naiset puhuvat - välillä silloinkaan kun nämä ovat siinä samassa tilassa. Eilen (trans)pojat olivat olohuoneessa, ilman musiikkia, puhumassa tunteista ja ihmissuhteista ja tytöt yksityisessä huoneessa kuuntelemassa musiikkia (varsin lujalla), ja oli mielenkiintoista tarkastella mitkä jaot olivat samanlaisia kuin yleensä ja mitkä taas erilaisia.

Ai niin, sain muuten ilmoituksen siitä, että lähetteeni on saapunut ja "lääkäri on lähetetietojen perusteella suunnitellut tutkimukset ja hoidon tapahtuvaksi osastolla/poliklinikalla: Transseksuaalipoliklinikka/Työkyvyntutkimusyksikkö", ja kutsu tulee myöhemmin kirjeitse tai puhelimitse. Milläköhän perusteella nämä kaksi ovat samassa paperissa, josta toinen on yliviivattu kuulakärkikynällä? Mietin myös, miten kauhistuvat ne työkyvyntutkimusyksikköön lähetettävät, jotka lukevat paperista myös yliviivatut kohdat :D

En ole tänäänkään mitenkään kirjoitustuulella ja sen varmasti huomaa, mutta kirjoitin nyt edes vähän kun kerran pyydettiin.

Sain tänään ilmoituksen lähetteen saapumisesta. Vihdoin jokin konkreettinen askel, viime aikoina olen tuskaillut sitä, miten älyttömän pitkä aika menee kaikkeen, varmaan kuukausia ensimmäiseen tutkimuskäyntiin ja siitä puolisen vuotta eteenpäin ennen kuin saan aloittaa hoidot, jos nyt saan, toivottavasti.

Välillä tuntuu jotenkin vaikealta ajatus siitä, että loppujen lopuksi menen aika helposti suht stereotyyppiseen poikarooliin kaikenmaailman kilpailunhaluineni ja herrasmiehenelkeineni, minä joka puolet elämästäni olen miettinyt sukupuolia ja sukupuolirooleja ja sitä että kyllä tyttöjenkin pitäisi saada tehdä niitä juttuja joita vain pojat saavat (ja tietysti poikienkin niitä joita vain tytöt saavat). Välillä taas tuskastun kaikkeen pohtimiseen ja analysointiin, eikö se nyt ole se ja sama mistä johtuu mikäkin, onko se kiinni biologiasta vai sukupuolirooleista vai mistä tahansa, että koen oloni paremmaksi jos ajattelen että olen poika. Tällä hetkellä sellainen epämääräinen sukupuolten välillä oleminen tuntuu lähinnä selviytymiskeinolta, jota käytin jossain vaiheessa kun tiesin etten halua olla tyttönä mutta prosessiin lähtö tuntui minusta liian isolta jutulta. Vaikka totta kai joudun elämään tietyssä mielessä välimaastossa joka tapauksessa, sillä fyysisesti en tule varmaankaan koskaan pääsemään siihen mihin haluaisin, mutta normaalielämässä, vaatteet päällä, haluaisin tulla kuitenkin tulkituksi pojaksi.

Väsyttää enkä jaksa kirjoittaa kunnolla.

Olen alkanut vetää omia rajojani tiukemmin ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin, ja mietin, kuinka paljon siihen liittyy ajatus siitä, että pojilla on suurempi oikeus yksityisyyteen ja koskemattomuuteen ja omaan tilaan kuin tytöillä. Ainakin minun rajojani kunnioitetaan nyt enemmän kuin aikaisemmin: kadulla kävellessä minua väistetään paljon aiemmin, jos joku törmää minuun vähänkin hän pyytää anteeksi, miehet eivät katsele minua, saati sitten että tulisivat kyselemään minulta poikaystävästäni tai seksikäytännöistäni.

Olen huomannut myös millaisia muutoksia muuttunut roolini julkisessa tilassa tuo omaan käytökseeni: katselen naisia joista en edes ole kiinnostunut, vain koska pystyn ja saan ja minulla on siihen kulttuurinen oikeus. Pojan, tai miehen, roolin ja tilan ottaminen tuntuu vaativan muiden - niiden ei-miesten - varpaille tallaamista. Se vaatii jonkinlaista osoitusta siitä, että minä seison nyt tässä enkä väistä ellen halua. Minun oikeuteni eivät ole niitä joista neuvotellaan, ne eivät ole sellaista mistä minun pitäisi pitää kiinni, ne eivät ole vaarassa. Paitsi tietysti silloin, jos hellitän roolini rajoista ja omaksun käyttäytymistä miehen roolin ulko-, siis alapuolelta.

Läpimeneminen vaatii miehille annetun roolin ottamista ja hyväksymistä. Koska minulla ei ole niitä fyysisiä piirteitä, jotka symboloivat sukupuolta - kuten partaa, penistä tai selkeän miehistä ruumiinrakennetta - täytyy minun läpimenemiseen pyrkiessäni ottaa käyttöön ne sosiaalisen vuorovaikutuksen tavat, joita edellämainittujen fyysisten piirteiden haltijoiden oletetaan käyttävän.

Olen tänään miettinyt katseita. Yksi todella vaikea asia uuden roolin opettelemisessa on se, että pitää opetella katsomaan eri tavalla. Täytyy opetella eroon vuosien aikana kehittyneestä tavasta katsoa alas, kun joku katsoo kohti. Olen huomannut, että miehet eivät katsetta väistäessään katso alas, vaan sivulle. Miehet myös kääntävät useammin vartaloaan katseen suuntaan, kun naiset katsovat vain silmillään tai liikuttavat ehkä vähän päätään.

Tänään huomasin, että minun katseeseeni on alettu suhtautua - ainakin toisinaan - miehen katseena. Tytöt, joita katson, räpäyttävät silmiään ja kääntävät katseensa alas, jotkut saattavat katsoa sen jälkeen varovasti takaisin. Kun katsoin tyttöjä tyttönä, minulle saatettiin hymyillä melko helposti; nyt vähään aikaan kukaan ei ole hymyillyt minulle, sillä (pojalle suunnattu) hymy viestittää niin vahvasti kiinnostusta, että se on usein riski.

Itselleni oli vaikeaa opetella kohtaamaan miesten katseita juuri tästä syystä. Olen tottunut siihen, että miehen katsominen tulkitaan kiinnostukseksi, ja se saa monet miehet kokemaan että he olisivat sitä kautta oikeutettuja johonkin. Vielä en kuitenkaan ole onnistunut selvittämään, minkälaiset säännöt säätelevät sitä, miten miehet katsovat toisia miehiä.

Olen ajatellut myös sitä, miten pitkän aikaa pidin transsukupuolisuutta (tässä melko laajasti määriteltynä) jotenkin ehkä isompana juttuna kuin oma tyytymättömyyteni omaan kehooni ja rooliini tyttönä, koska kuvittelin että kaikki muutkin naispuoliset ovat tyytymättömiä ja kokevat olonsa rajoitetuksi. Vasta hiljattain minulle on alkanut valjeta, että suurin osa tytöistä ja naisista itse asiassa pitää omasta sukupuolestaan ja viihtyy siinä, että he haluavatkin olla tyttöjä ja naisia ja nauttivat siitä. Ja vaikka he tiedostaisivatkin niitä vaikeuksia, jotka liittyvät elämään naisena, he eivät haluaisi muuttaa sukupuoltaan vaan päästä vaikeuksista eroon. Tämä on minulle sikäli helpottava ymmärrys, että olen pelännyt oman epämukavuuteni tyttöroolissa johtuvan ennen kaikkea noista vaatimuksista, että haluan muutosta sukupuoleeni vain tullakseni sosiaalisesti paremmin hyväksytyksi. Mutta kai siinä täytyy olla jotain muutakin, jos tämä ei kerran ole mitenkään normaali tai edes tavanomainen tapa reagoida.

Olen alkanut miettiä tosissaan koko prosessin läpikäymistä. Aiemmin olin sitä mieltä, etten halua muuttaa juridista sukupuoltani, mutta nyt olen alkanut harkita sitäkin. Vaikka olisinkin mieluiten jotain nais-mies -jaon ulkopuolelta, on silti päätettävä, minkä suhteen haluaa ottaa muuhun maailmaan, minkälaisena näyttäytyä niille, joille ei ole olemassa mitään tuon jaon ulkopuolelta. Tunnen kuitenkin sen verran vahvasti, etten onnistuisi enkä edes haluaisi onnistua naisena, että jos ei muuta vaihtoehtoa ole niin olen sitten vaikka mies.

Eräs ystäväni kirjoitti siitä, miten hän kokee jotenkin huijanneensa silloin, kun tulee kohdelluksi aikuisena; minulla on ja on ollut sama olo myös silloin, kun minua kohdellaan naisena. Tuntuu siltä kuin olisi aiheuttanut jonkun nolon väärinkäsityksen, jota ei ihan pysty korjaamaan, siltä että nyt ei ole kertonut ihan kaikkea, mitä olisi pitänyt.

Mietin eilen taas sitä, miten sukupuoleen ja sen toteuttamiseen liittyy niin paljon sellaisia asioita, joiden ei pitäisi olla sillä tavalla siihen sidoksissa. Minulla on ja on aina ollut paljon piirteitä ja ominaisuuksia, jotka nähdään biotytöille jollain tapaa epätoivottavina tai sopimattomia, mutta jotka taas biopojilla ovat vähintäänkin ok ja usein jopa nostavat näiden statusta. Esimerkiksi: omien mielipiteiden julkituominen, omien oikeuksien ja tilan vaatiminen, seksuaalinen aktiivisuus ja aloitteellisuus (ja niiden myötä tietysti seksuaalinen kokeneisuus), äänekkyys sekä konkreettisessa että kuvainnollisessa mielessä, taipumus ottaa jonkinlaista johtoasemaa, kilpailunhalu, itsekorostus ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olen monesti todennut, että näillä kaikilla ominaisuuksilla varustettuna olisin biopoikana päässyt monessakin paikassa aika merkittävään asemaan ja saanut luultavasti melkoisen lauman seuraajia, mutta biotyttönä niistä on ollut minulle lähinnä haittaa (sosiaalisesti, henkilökohtaisessa mielessä ainakin osa on oikein hyviä ominaisuuksia). Toisaalta en ole kovin katkera siitä, etten ole saavuttanut mitään erityistä asemaa, sillä haluaisin kaikkien ihmisten ajattelevan ja toimivan itse ja muita kunnioittaen, ei muita seuraten ja jalustalle nostaen.

Jollain tavalla minusta tuntuu siltä, että poikaroolissa minulla on suurempi oikeus vaatia tilaa ja kuulluksi tulemista. Tietyssä mielessä voin siis olla vapaammin poikana kuin tyttönä, jota kai käytetään yhtenä arviointikriteerinä henkilön transsukupuolisuutta tutkittaessa ja varmistellessa, mutta juuri se vähän tökkiikin: miksi sukupuoleni on niin isona esteenä itseilmaisulle ja ylipäätään olemiselle?

En edelleenkään tiedä, kuinka suuri osa muulla yhteiskunnalla on esimerkiksi siinä, että haluan eroon rinnoistani - kuinka paljon kysymys on siitä, että rinnat symboloivat naissukupuolta ja naiseutta, jota tulkitaan tavalla joka rajoittaa omaa olemistani? Miten tahansa asiaa tarkastelenkin, olen sitä mieltä että fyysisen kehon ei PITÄISI määrittää tapaa, jolla ihmiseen suhtaudutaan. Mutta kuitenkin se määrittää, ja minun tehtäväkseni jää päätös siitä, haluanko käyttää elämäni tapellen sukupuoliroolituksia vastaan, vai haluanko helpottaa elämääni mutta samalla tukea järjestelmää, jossa miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia (irrallisena huomautuksena: tajusin että yleensä kirjoitan ensin naiset ja sitten miehet, mutta miehet liittyvät kulttuurissa niin vahvasti ykseyteen ja naiset toiseuteen, että se tulee läpi tässäkin...).

Tiedän tietenkin, että myös miesten rooli on varsin rajoitettu ja monissa asioissa kapeampi kuin naisten: tiedän että miehet eivät saa käyttää hametta eivätkä itkeä julkisesti eivätkä olla muutenkaan "naismaisia". Haluaisin kuitenkin rikkoa sukupuolirooleja mieluummin poikana kuin tyttönä. Miksi? Miksi en ole valmis (enää) tappelemaan tyttönä sen edestä, että tytöt saisivat olla äänekkäitä ja vaatia tulla vakavasti otetuiksi, mutta olen valmis tappelemaan poikana sitä vastaan, etteivät pojat saisi tehdä "tyttöjen juttuja"? Onko kysymys yksinkertaisesti siitä, että olen huomannut että poikia kuunnellaan enemmän kuin tyttöjä silloinkin, kun puhutaan vaikka queerfeminismistä, queerfeministisistä näkökulmista?

Totta kai pidän ruumiillisia muutoksia tärkeänä, mutta suurelta osalta varmasti siksi, että ruumis ei ole ainoastaan ruumis, vaan monien asioiden, kuten sukupuolen, symboli. Vaikka muuttuisin ruumiiltani täysin pojaksi, se ei riittäisi minulle jos minua kohdeltaisiin edelleen samalla tavalla kuin ennen, kuin nyt. Se aiheuttaisi minulle luultavasti samanlaisen näkymättömyyden kokemuksen kuin nytkin, kokemuksen siitä että muut ihmiset näkevät minut jotenkin vajavaisesti (silloin kun minua sanotaan tytöksi) tai täysin väärin (silloin kun minua sanotaan naiseksi).

Mutta kannattaako loppujen lopuksi koettaa löytää jotain "todellista" sukupuolen kokemusta kaikkien kulttuuristen kerrostumien alta? En kuitenkaan ole essentialisti, en ajattele että mikään vain ON jotain. Minä elän ja olen kasvanut kulttuurissa, jossa naiset ja miehet ovat erilaisia, ja vaikka erilaisuus onkin mielestäni suurelta osin kulttuurin tuotosta, se on kuitenkin jokapäiväisessä elämässä selvästi olemassaoleva asia. Vaikka pystyn teorian tasolla ymmärtämään, että joidenkin asioiden ei pitäisi olla tai että ne eivät ilman tällaisen kulttuurin vaikutusta olisi sellaisia kuin ovat, ne asiat, sellaisena kuin nyt ovat, vaikuttavat kuitenkin kaikkeen mitä teen, ja vielä lisäksi siihen, miten muut tulkitsevat tekemiseni.

Välillä pelottaa se miten voimakkaasti, ja innokkaastikin, olen lähtenyt hakemaan ja rakentamaan itselleni jonkinlaista poikaidentiteettiä. Vaikka tiedostankin, ettei se että haen jotain tapahtumia tai ajatuksia menneisyydestä, ja pönkitän niillä tätä sukupuolenkokemusta, todista mitään muuta kuin sitä että tulkitsen menneisyyttä nykyhetken valossa, on menneisyys silti varsin kätevä paikka lähteä etsimään jonkinlaisia "todisteita". Voin ajatella vaikka sitä, miten olen viihtynyt tyttöjä pokaillessani tietynlaisessa poikaroolissa - herrasmiesmäinen käyttäytyminen ja erityisesti nostelu vetoaa todella yllättävän moniin tyttöihin - ja miten olen toivonut olevani homopoika, ihastunut homokavereihini ja halunnut tulla heidän haluamakseen poikana, en poikkeustapaustyttönä.

Tai voin ajatella sitä, miten pienenä halusin leikkiä poikien kanssa ja tehdä poikien juttuja, miten koin etten kuulu tyttöjen ryhmään samalla tavalla kuin (muut) tytöt, vaikka tiedostin toki että minut siihen lasketaan, ja sitä kautta pidinkin itseäni tietyllä tavalla tyttönä. Kapinoin kuitenkin aina tytöille oletettua roolia vastaan, koin sen liian ahtaana. Paljolti sen takia olenkin miettinyt sitä, kuinka paljon prosessiinlähtöpäätöksessä on kyse halusta olla enemmän poika, ja kuinka paljon halusta olla ei-tyttö - vaikka ne meidän kulttuurissamme ovat lähestulkoon sama asia, niin minulle ne eivät ole.

Olen alkanut kokea poikamaisen olemisen tietyllä tavalla aika kotoisaksi, mutta olen huomannut että se tosiaan saa minut huomioimaan ympärillä olevia ihmisiä vähemmän, ottamaan ja viemään enemmän tilaa, ja käyttäytymään epäkohteliaammin. Viimeisessä on kuitenkin kyse enimmäkseen siitä, että vältän kaikkia ylimääräisiä tervehdyksiä ja kiitoksia ja koetan päästä muutenkin mahdollisimman vähällä puhumisella, kun oma ääni tuntuu tulevan helposti paljon korkeampana kuin toivoisin. (Sekin on asia, jonka voin kaivaa menneisyydestä: murrosiän alusta lähtien olen toivonut, että ääneni olisi matalampi, ja vuosien saatossa olen opetellut puhumaan mahdollisimman matalalta.)

Niinsanotusti oikeastihan en varsinaisesti koe olevani poika. Jos jonkinlainen sukupuolimääritelmä minua mielestäni parhaiten kuvaa, se on intersukupuolinen. Siitä lähtien kun reilut kymmenen vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran intersukupuolisuudesta, olen lukenut siitä aika paljon juuri siksi, että olen halunnut selvittää olisiko jokin diagnoosia, joka vaikuttaisi sopivan minuun (tämä on tietysti sitä edellisessä merkinnässä mainitsemaani kokemuksen oikeuttamista tai vahvistamista biologialla/ruumiillisuudella). Jollain tavalla olen kokenut intersukupuoliset sellaiseksi ryhmäksi johon VOISIN kuulua, mutta tietysti myös erilaisiksi koska oma sukupuoleni on ainakin biologisesti aika selvä. Ehkä kysymys on sitten siitä, että HALUAISIN olla intersukupuolinen? Intersukupuolisena olisi tässäkin kulttuurissa tietyllä tavalla oikeutettua kyseenalaistaa sukupuolioletuksia, kun ei kerran voi "oikeasti olla" nainen eikä mies.

Koko olemisajatus hämmentää minua. Jos joku on vaikka poika, se tarkoittaa sitä että hänet puetaan syntymästä lähtien tietyllä tavalla, se tapa auttaa näkemään ja samalla määrittelee että hän on poika, jolloin häntä kohdellaan tietyllä tavalla ja luetaan tietyllä tavalla, joka taas tekee hänestä sosiaalisessa mielessä pojan, jolloin hän kokee itsensä todennäköisimmin pojaksi. Yhdellä tavalla ajateltuna koko olemista ei ole edes olemassa vaan kaikki syntyy tekemisestä, mutta vaikka olemista ei olisi ilman tekemistä olemassa niin tekemisen kautta se kuitenkin on. Eli ollaan tietynlaisessa muna vai kana -tilanteessa, jonka ratkaisulla ei ole juurikaan merkitystä koetun maailman ja elämän kannalta.

Ruumiin kulttuuri

Olen miettinyt transjuttuja viime aikoina paljon oman ruumiin hyväksymisen kautta. On tietysti aika iso kysymys, onko pakko muokata omaa ruumistaan tullakseen hyväksytyksi ja kohdelluksi ja kohdatuksi sellaisena, kuin haluaa? Kuinka suuri osa esimerkiksi rintojani kohtaan kokemastani vierauden ja outouden tunteesta johtuu jotenkin minusta ja kuinka suuri osa yhteiskunnallisista ja kulttuurisista merkityksistä, joita rintoihin liitetään, ja ovatko nämä kaksi lopulta edes erotettavissa toisistaan?

Varsinkin tyttöinä kasvatetut ihmiset opetetaan ja oppivat hahmottamaan omaa vartaloaan pääasiassa ulkoapäin, muiden katseiden kautta. Vaikka puhutaankin omaa itseä varten kaunistautumisesta ja laittautumisesta (ja usein nämäkin toimenpiteet ovat ainakin joiltain osin kivuliaita tai vähintään epämukavia), niin olisiko sitä itse saatua mielihyvää todella olemassa ilman tietoisuutta siitä, että on saattanut itsensä hieman lähemmäs kulttuurisia ihanteita ja sitä kautta muiden hyväksyviä katseita, todellisia tai kuviteltuja?

Monet ruumiilliset nautinnot, kuten hyvin syöminen, raittiin ilman hengittäminen tai vaikka juokseminen on niputettu Itsestään Huolehtimisen alle, ja siten välineellistetty ulkonäön ylläpitämiseen. Seksiä pitäisi harrastaa parisuhteen takia eikä siksi että seksi on kivaa ja tuntuu hyvältä. Ylipäätään ruumiillinenkin hyvänolontunne saavutetaan useammin siitä, että kokee onnistuneensa katseen tai halun kohteena, kuin siitä mitä itse asiassa ruumiillaan tekee.

Sukupuoli ei ole kovin yksiselitteinen asia; se paikallistetaan milloin biologiseen ruumiiseen, milloin johonkin syvempään olemukseen tai sieluun, milloin kokemukseen. Meidän kulttuurissamme biologinen ruumis on määräävin asia - sen perusteella määritellään syntyvän lapsen sukupuoli, ja siihen perustuu ylipäätään ajatus siitä, että syntyvän lapsen sukupuolen VOI määritellä. Kuitenkin kokemus - jota taas saatetaan varsinkin henkilökohtaisella tasolla perustella esimerkiksi sielulla - saattaa joissain tapauksissa ajaa biologisen ruumiin edelle. Tällainen tapaus on esimerkiksi transsukupuolisuus. Mutta koska kokemus ei riitä sukupuolen varsinaiseksi tunnistamiseksi, täytyy biologista ruumista mahdollisuuksien mukaan muokata. Oma tulkintani on, että tämä muokkaus tehdään jotta muut ihmiset tunnistaisivat ja tunnustaisivat henkilön sukupuolen toivotulla tavalla, ja sitä kautta myös henkilö itse kokee olonsa ruumiissaan paremmaksi - päästyään siis eroon niistä piirteistä, jotka symboloivat väärää sukupuolta.

Tavallaan olen sitä mieltä, että olemme niin pitkälti kulttuurisia olentoja ettei ruumista tietyssä mielessä ole edes olemassa muuten kuin kulttuuristen, kielellisten, merkitysten kautta. Kaikkeen ruumiilliseen tekemiseen sisältyy valtava määrä erilaisia merkityksiä ja arvotuksia ja sääntöjä, myös sellaisiin perustoimiin kuin syömiseen, nukkumiseen tai ulostamiseen, seksistä puhumattakaan. Olemme ruumiillisia olentoja nimenomaan suhteessa muihin, silloinkin kun muita ihmisiä ei edes ole paikalla muistamme tietyt säännöt ja tavat ja ne vaikuttavat siihen, mitä ruumiillamme teemme. Ei kai siis mikään ihme, että on todella vaikea erottaa tekeekö jotain ruumiillaan tai ruumiilleen itsensä vai muiden vuoksi.

Eikä minulla mitään vastausta ole kysymyksiini, kunhan pyörittelen ajatuksia.

Punnitsen edelleen tulevaa taktiikkaani tutkimusten suhteen. Tällä hetkellä mietin, mitä tapahtuisi jos en tarkoituksellisesti tähtäisi mihinkään diagnoosiin, vaan kertoisin ihan suoraan ja rehellisesti, mitä ajattelen, koen ja tunnen? Luultavasti en pääsisi ainakaan julkisen puolen hoitoon. Mutta pystyisinkö avartamaan edes yhden tai muutaman ihmisen maailmankuvaa ja käsityksiä? Pystyisinkö saamaan edes jonkun kyseenalaistamaan kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän?

Ja olisinko valmis tekemään tämän oman hoitoni kustannuksella?

Toisaalta en ole lainkaan varma siitä, olenko valmis taktikoimaan, eli käytännössä uusintamaan ja vahvistamaan sukupuolijärjestelmää saadakseni hoitoja. En halua joutua toteuttamaan sellaista maskuliinisuutta, jota itse kritisoin, enkä halua joutua puhumaan sukupuolista tavalla, joka on täysin vastoin omaa käsitystäni.

Tänään kävin tatuoittamassa itseeni muistutuksen, etten unohtaisi miten monella tavalla elämä tyttönä on vaikeampaa ja rajoitetumpaa kuin elämä poikana.

Mikä sukupuoli?

Kun päättää lähteä sukupuolenkorjausprosessiin, on pakko kysyä itseltään että mitä se sukupuoli oikein on? Olenko enemmän poika kuin tyttö sen takia että tykkään pelata jalkapalloa? Koska olen karvaisempi kuin tytöt yleensä? Siksi että voisin kuvitella itseni tyydyttävään heterosuhteeseen tytön kanssa mutta en pojan kanssa? Olenko edes enemmän poika kuin tyttö?

Olen alkanut kallistua sittenkin sen puoleen, että hakisin transgender-diagnoosin sijasta transseksuaalisuus-diagnoosia, sillä vain jälkimmäiseltä saa varmasti hoitoja julkiselta puolelta. Tämä pakottaa esittämään tietynlaista roolia tutkimuksissa, sillä transsukupuolisilta odotetaan paljon yksiselitteisempää sukupuolen toteutusta kuin cis-sukupuolisilta (esimerkiksi transnaisille saatetaan tutkimuksissa huomautella, jos he eivät ole pukeutuneet hameeseen, vaikka kuinka moni nainen nykyään käyttää hametta jatkuvasti?). Roolin esittäminen vaikuttaa luultavasti myös siihen, miten itse koen itseni, minkä alan kokea itselleni ominaiseksi, sopivaksi tai luontevaksi.

Vasta varsinaista prosessiin lähtöä ajatellessani olen jo huomannut itsessäni melkoisia muutoksia sukupuolen esittämisen ja hahmottamisen suhteen: olen alkanut pyrkiä tosissani ja lähes jatkuvasti siihen, että menisin läpi poikana. Olen ryhtynyt ajattelemaan naisia ja miehiä stereotyyppisinä ja selkeinä ryhminä. Ymmärrän että pelkistän, yksinkertaistan ja vedän mutkia suoriksi sen takia että minusta tuntuu siltä, että tarvitsen jonkinlaista vakuuttelua oman sukupuoleni erilaisuudesta - jos naiseus on sellaista ja tällaista, en voi olla nainen. Kuitenkin pelkään sen vaikuttavan ajatteluuni pysyvästi. Pelkään, että jos jossain vaiheessa pääsen tilanteeseen, jossa minut luetaan useimmiten poikana tai miehenä, unohdan sen myötä tyttöjen ja naisten alisteisen aseman. Pelkään, että jos joudun pitkään esittämään yksiselitteistä sukupuolta, unohdan sukupuolten moninaisuuden itsekin.

Olen miettinyt sitä, miten kulttuurissamme mieheys rakentuu pohjimmiltaan ei-miesten alistamiselle. Jos haluan tulla tulkituksi mieheksi vaikkapa bussissa, minun täytyy istua leveästi, viedä tilaa vierustoveriltani ja olla välittämättä tämän mahdollisesta ahdistuksesta. Tämä on yksi tekijä siinä, miksi tunnen vetoa jonkinlaisen nörttityylin ja -ulkonäön rakentamiseen - nörttiys on epäonnistunutta maskuliinisuutta, sillä se ei ole uhkaavaa. Tai ainakin se on vähemmän uhkaavaa kuin jokin lihaskimppu-lihansyöjä-vaimonhakkaaja -maskuliinisuus.

Mieheyttä kyseenalaistavia asioita ovat mitkä tahansa ei-miesten puolelle tai tasolle asettumiset, tai alentumiset: työskentely naisvaltaisella alalla, naisten vaatteisiin pukeutuminen, lapsista huolehtiminen (joskaan tämä ei enää ole niin epäilyttävää kuin joskus aikaisemmin), kasvissyönti (myös eläimet ovat ei-miehiä, ja niiden hyväksikäytöstä kieltäytyminen nähdään siksi helposti mieheyttä uhkaavana), feminismi, pasifismi, ja niin edelleen...

Naiseus taas puolestaan rakentuu tietylaisena poikkeus- tai erityistapauksena olemisesta: on jalkapalloa ja naisten jalkapalloa, on logiikkaa ja naisen logiikkaa, kirjailijoita ja naiskirjailijoita. Monissa tapauksissa naiseuden liittäminen johonkin käsitteeseen halventaa sitä tai muuttaa sen sisällön kokonaan - logiikka on selkeää, ymmärrettävää ja johdettavissa jostakin; naisen logiikka on epäselvää, käsittämätöntä ja vaihtelevaa. Monissa kielissä mies ja ihminen ovat sama sana, kuten englannin man. Suomeksikin käytetään esimerkiksi nimitystä 'jäbä' sukupuolesta riippumatta, ja nainenkin voi olla "hyvä jätkä" - jos on erityisen hyvä tyyppi, kuten eräs luokkakaverini asian joskus ilmaisi.

Naiseus on uhrautumista, antautumista, hoivaamista, antamista. Naiseus on myös turhamaisuutta, käsittämättömiä oikkuja, prinsessanelkeitä. Mutta naiseus ei ole koskaan yksinkertaisesti olemista. Naiseus on aina vertautumista mieheen, ei-mieheyden kautta.

On siis ihan perusteltua miettiä, haluanko pois naisen asemasta siksi, että se on alisteinen. Poikana minulla olisi suuremmat mahdollisuudet tulla nähdyksi itsenäni, yksilönä - ja poikana minulla olisi myös suuremmat mahdollisuudet tulla kuunnelluksi ja tosissaan otetuksi, kun puhun itselleni tärkeistä asioista. Poikana olisin uskottavampi toimija. Silti olen huolestunut juuri tästä asiasta, miesetuoikeuksista eli male privilegestä. Mitä paremmin menen läpi miehenä, sitä todennäköisemmin unohdan millaista on tulla kohdelluksi naisena - ja vaikka en haluakaan tulla kohdelluksi naisena, en halua unohtaa että se on todellisuutta yli puolelle ihmisistä.

TGUG- eli vapaan transryhmän tapaamisessa hämmästytti se, miten paljon tuntui olevan yhteisiä kokemuksia. Tähän asti olen pitänyt lähimpänä viiteryhmänäni tyttöjä ja tottunut siihen, että minun kokemukseni - esimerkiksi se että haluaisin eroon rinnoistani - ovat vain epänormaaleja. Ylipäätään olen tottunut olemaan aina epänormaali, ylimääräinen, kummallinen. Olen tottunut jättäytymään yhteisöissä ulkopuolelle tai ainakin ulkoreunoille, näkemään itseni jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisena ja melkein luopunut siitä toivosta, että voisin kokea kuuluvani johonkin.

Olen miettinyt, kuinka paljon sukupuolenkorjausprosessiin lähteminen muokkaa omaa käsitystäni ja kokemustani sukupuolesta(ni). Olen pitkään ja usein sanonut, että haluaisin olla poika (ja pukeutua tytöksi!), mutta pitäisikö minun kokea itseni pojaksi? Minusta tuntuu että olen tyttö koska minua pidetään tyttönä. Alanko jossain vaiheessa kokea olevani poika? Vai että minussa on useampaa sukupuolta? Tällä hetkellä en käyttäisi itsestäni esimerkiksi nimitystä monisukupuolinen. Kuitenkin tunnen että intersukupuolisuus vastaa lähinnä omaa sukupuolen kokemustani, ja olen usein myös toivonut että paljastuisin jollain tapaa oikeasti intersukupuoliseksi. (21-hydroksylaasin puutoksen ei-klassisen muodon kuvaus sopisi: minulla oli verraten aikainen murrosikä, lievä akne, erittäin nopea pituuskasvu, olen aika karvainen - moniin poikiiinkin verrattuna - ja kuukautiskiertoni on ollut välillä todella epäsäännöllinen. Tähän tilaan kuitenkin liittyvät "kortisoliaineenvaihdunnan ongelmat", eikä minulla ole mitään hajua siitä, mitä se tarkoittaa käytännössä.)

No jaa. Tavallaan tuntuu turhalta pohtia näitä kun ei ole vielä saanut edes lähetettä, mutta pohdituttaa.

Alkuhämmennystä, epäilyksiä ja stressiä

Tänään yllätin itseni alkamalla yhtäkkiä itkeä, kun puhuin siitä miten olen tajunnut etten voi kuvitella itseäni kymmenen vuoden päästä, naisena. Tähän asti olen voinut ajatella että hyvä on, olen tyttö, vähän erilainen kuin suurin osa tytöistä mutta ei kai se mitään. Olen koettanut olla huomaamatta sitä että minut nähdään naisena, mutta nyt alan ymmärtää etten enää voi paeta tietyllä tavalla sukupuolettomaan tyttöyteen ja osa-aikapoikailuun, vaan on tehtävä jonkinlainen valinta sukupuolen suhteen tai se tehdään puolestani.

Viime viikolla kävin varaamassa lääkäriajan saadakseni lähetteen transtutkimuksiin. Eiliseen transryhmän tapaamiseen asti ajattelin että totta kai haen trangender-diagnoosia, mutta sen jälkeen en ole enää ollenkaan varma. Transgender-diagnoosit ovat harvinaisia, niillä ei saa ainakaan leikkaushoitoja eikä välttämättä hormonihoitojakaan julkiselta puolelta. Tapaamisessa sanoin, että olisin kyllä halukas tappelemaan hoitokäytännön uudistamiseksi, ja olisinkin, mutta kumpi on loppujen lopuksi tärkeämpää, omat hoidot vai käytännön uudistaminen? Ja tietenkin vastaus on molemmat, ja luulen että tulen turhautumaan vielä monesti sekä itseeni että muihin tässä prosessissa.

Tajusin että pystyn luultavasti tuottamaan uskottavan kertomuksen translapsuudesta, sukupuoliristiriitojen raastamasta teini-iästä ja väärän sukupuolen ja ruumiin kokemuksesta nyt, varhaisaikuisuudessa, edes valehtelematta. Jos vain painotan joitain asioita ja jätän toisia mainitsematta, mutta se onkin käsittääkseni oikeastaan hoitoihin pääsemisen edellytys - luultavasti aika harva cis-sukupuolinen(kaan) läpäisisi kaikkia niitä haastatteluja, arviointeja ja kyselyitä, jos vastaisi rehellisesti, niin kapeat ja stereotyyppiset näkemykset sukupuolesta lääketieteessä ovat edelleen vallalla.

Olen hermoillut omasta läpimenemisestäni jo etukäteen, miettinyt millaiset vaatteet kannattaa laittaa terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, vaikka se vain kirjoittaa lähetteen, tai mikä vielä typerämpää, varatessa aikaa terveyskeskuslääkärille. Toisaalta vaatetus ei ole samantekevä. Ja mistä minä tiedän, kuinka paljon tavalliset ihmiset kiinnittävät huomiota toisten vaatetukseen, varsinkaan jos se on yhtenä kriteerinä perustellun ja uskottavan sukupuolen arvioinnissa?

Prosessiin lähteminen tuntuu tavallaan hankalalta senkin takia, että olen aikaisemmin ollut vakaasti sitä mieltä että sukupuoli on puhtaasti kulttuurinen asia jolla ei ole mitään tekemistä biologian kanssa, ja transkokemukset johtuvat siitä että kokee mielenkiintoa johonkin asiaan, joka on leimattu vain vastakkaiselle sukupuolelle kuuluvaksi ja samastuu sitä kautta niinsanottuun "väärään" sukupuoleen. Tällä hetkellä alan kuitenkin olla sitä mieltä, että vaikka kulttuurin merkitys on valtava, on joillakin asioilla luultavasti jonkinlaista pohjaa myös biologiassa - että ihmisen biologiset tekijät, kuten perimä tai hormonit, voivat olla yhtenä vaikuttimena siinä, miten ihminen "päättää" toteuttaa sukupuoltaan.