Aloin miettiä, olenko taas masentumassa. Kaikki tuntuu jollain tapaa tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ponnettomalta. En jaksa tehdä kotona mitään, istun huoneessani sinne keräytyvien tavaroiden ympäröimänä ja välillä ehkä ajattelen että jotain pitäisi tehdä. Olen luistanut siivousvuoroista viikkokausia vaikka teoriassa haluaisin siivota. En jaksa mennä kouluun sillä olen vuorotellen sitä mieltä, että muut kurssilaiset ovat idiootteja, ja välillä sitä mieltä, että en itse tiedä enkä osaa mitään.

On kulunut kohta kaksi vuotta päätöksestäni lähteä prosessiin, diagnoosista yli puoli vuotta ja testojen aloittamisestakin jo kuusi kuukautta. Silti olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin aloittaessani; jatkuvasti joudun miettimään miten muut ihmiset minut näkevät ja mitä ajattelevat, kiinnittämään koko ajan huomiota eleisiini, asentoihini, ääneeni. Läpimenoon vaikuttaa jopa se, kenen kanssa liikun ja mistä puhun, ja tuntuu raivostuttavalta että sellaisessa seurassa jossa muuten viihtyisin parhaiten, eli feministien ja tyttöjen kanssa, tulen nähdyksi miespuolisena kaikkein epätodennäköisimmin. Se "tiedostavampi" osa ymmärtää ehkä transihmisten olemassaolon, muttei tule ajatelleeksikaan, että voisi kohdella sellaista ihmistä muuten kuin nimenomaan trans-statuksen kautta.

On aika hankala kuvailla, miltä tuntuu kun joutuu koko ajan olemaan niin tietoinen itsestään ja peilaamaan itseään muihin, vertailemaan itseään miehiin ja naisiin, kun pitää koettaa sijoittaa itsensä johonkin paikkaan ilman mitään varmuutta siitä, tekevätkö muut ihmiset samoin. Ehkä vähän samalta kuin miltä tuntuisi kulkea sellainen t-paita päällä, jossa oleva teksti julistaa jotain viestiä tai kantaa, jota ei itse laisinkaan allekirjoita. Tuntuisi naurettavalta lähteä selittämään oikeaa mielipidettään kaikille tapaamilleen ihmisille, ja milläs siinä vaiheessa edes saisi ymmärrettäväksi, miksi sitten kulkee sellaisessa paidassa? Siinä koettaisi sitten vain peitellä tekstiä parhaansa mukaan, vilkuilisi vastaantulijoiden ilmeitä ja koettaisi selvittää, lukivatko nämä tekstin ja mitä ajattelevat siitä, onko se samantekevää vai ehdoton este kommunikaatiolle. Kun on tässä tilanteessa, kenen tahansa ohikulkijan tai kaupan kassan mielipiteestä tulee yhtäkkiä yllättävän tärkeä. Jos ajatus väärissä vaatteissa kulkemisesta päivän ajan tuntuu hankalalta, miettikääpä, millaista se olisi viikon verran, tai kuukauden. Ja miltä tuntuu se, kun on joutunut olemaan siinä tilanteessa joka päivä ollessaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja välillä silloinkin, kun on yksin kotona ja peiliin katsominen käy sietämättömäksi. Kaksi vuotta.

Kävin myös plastiikkakirurgilla näyttämässä tissejä. Kirurgi oli mukava ja asiallinen, ei jäänyt käynnistä mitään valittamista. Tietoa tuli hyvin, sellaisia asioita joita en tiennyt etukäteen, ja hyvinä uutisina se, että luultavasti minut leikataan tavalla, joka jättää huomattavasti pienemmät ja huomaamattomammat arvet kuin mihin olin varautunut.

Olin ajatellut, että rintaani jäisi leveät, tai siis pitkät, arvet rintalihaksen alapuolelle, tähän tapaan









mutta kirurgi oli sitä mieltä, että minulle jäisi arvet vain nännien ympärille sekä muutaman sentin verran kummastakin nännistä sivulle päin. Vielä ei ole tietoa, kuka leikkaa ja milloin - leikkaavia lääkäreitä on kaksi, ja on luultavaa että leikkausta venytetään niin pitkälle kuin hoitotakuun puitteissa on mahdollista. Olen asennoitunut niin, että se on helmikuun lopussa, enpähän sitten odota liian pikaista aikaa.

Aikaa tuntuu kuitenkin olevan vielä niin paljon, etten oikein osaa suhtautua. Olen halunnut poistattaa rintani ainakin kymmenen vuotta, siitä lähtien kun tajusin että se on mahdollista, mutta tavallaan se on ollut minulle koko ajan vain teoreettinen mahdollisuus, ei mitään sellaista mitä olisin aktiivisesti tavoitellut tai odottanut. Ehkä olen jollain tavalla vain olettanut, että se jossain vaiheessa tulee eteen, ja niin se näyttää tulevankin.

Tänään kirjoitin kirjettä ja pohdin, missä vaiheessa leikkaus konkretisoituu minulle. Silloin, kun saan ajan? Vai silloin, kun lähden sairaalaan? Ehkä silloin, kun herään nukutuksesta, vaiko vasta silloin, kun voin lakata käyttämästä tukiliiviä, ja voin vetää paidan päälleni sovittelematta binderiä alle ja vahtimatta koko ajan sitä, pullottaako jostain kohtaa nyt väärällä tavalla? Joka tapauksessa rintakehäni on todellisuutta ensi keväällä, ennen kesää, ja siihen olen tyytyväinen.

Olen alkanut suhtautua plastiikkakirurgiaan aika eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin pidin kosmeettiseen - poissulkien siis esimerkiksi onnettomuuksien aiheuttamien haittojen korjaamisen - kirurgiaan turvautuvia aivopestyinä ja tahdottomina. Ja vaikka edelleenkin näen ongelmia kirurgian sukupuolittuneisuudessa ja monissa muissa asioissa, huomaan että loppujen lopuksi olen itsekin valmis aivan samaan kuin aiemmin kritisoimani ihmiset; alistamaan vartaloni leikeltäväksi vastatakseni paremmin kulttuurisia ihanteita. Voisin tietysti teoretisoida siitä, miten sukupuoleen ylipäätään sopiminen on aivan eri asia kuin kauneuden tavoittelu, mutta onko se lopulta? Tuskinpa.

No jaa. Olen liian väsynyt kirjoittaakseni kovin syvällistä tekstiä, mutta koetan kirjoittaa jatkossa enemmän. Sain muuten zineni valmiiksi, jos riittävän moni jaksaa kommentoida tähän, voin ehkä vaivautua laittamaan sen nettiin. Sitä ennen kiinnostuneet voivat lähettää postiosoitteensa osoitteeseen
do piste just piste riot at gmail piste com. Zinestä on olemassa sekä suomen- että englanninkieliset versiot, kannattaa mainita kumman haluaa. Englanninkielisiä on jäljellä printattuina kaksi, suomenkielisiä ei yhtään, mutta kyllä minä vielä joku päivä raahaudun jonnekin tulostamaan :)