Aloin miettiä, olenko taas masentumassa. Kaikki tuntuu jollain tapaa tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ponnettomalta. En jaksa tehdä kotona mitään, istun huoneessani sinne keräytyvien tavaroiden ympäröimänä ja välillä ehkä ajattelen että jotain pitäisi tehdä. Olen luistanut siivousvuoroista viikkokausia vaikka teoriassa haluaisin siivota. En jaksa mennä kouluun sillä olen vuorotellen sitä mieltä, että muut kurssilaiset ovat idiootteja, ja välillä sitä mieltä, että en itse tiedä enkä osaa mitään.

On kulunut kohta kaksi vuotta päätöksestäni lähteä prosessiin, diagnoosista yli puoli vuotta ja testojen aloittamisestakin jo kuusi kuukautta. Silti olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin aloittaessani; jatkuvasti joudun miettimään miten muut ihmiset minut näkevät ja mitä ajattelevat, kiinnittämään koko ajan huomiota eleisiini, asentoihini, ääneeni. Läpimenoon vaikuttaa jopa se, kenen kanssa liikun ja mistä puhun, ja tuntuu raivostuttavalta että sellaisessa seurassa jossa muuten viihtyisin parhaiten, eli feministien ja tyttöjen kanssa, tulen nähdyksi miespuolisena kaikkein epätodennäköisimmin. Se "tiedostavampi" osa ymmärtää ehkä transihmisten olemassaolon, muttei tule ajatelleeksikaan, että voisi kohdella sellaista ihmistä muuten kuin nimenomaan trans-statuksen kautta.

On aika hankala kuvailla, miltä tuntuu kun joutuu koko ajan olemaan niin tietoinen itsestään ja peilaamaan itseään muihin, vertailemaan itseään miehiin ja naisiin, kun pitää koettaa sijoittaa itsensä johonkin paikkaan ilman mitään varmuutta siitä, tekevätkö muut ihmiset samoin. Ehkä vähän samalta kuin miltä tuntuisi kulkea sellainen t-paita päällä, jossa oleva teksti julistaa jotain viestiä tai kantaa, jota ei itse laisinkaan allekirjoita. Tuntuisi naurettavalta lähteä selittämään oikeaa mielipidettään kaikille tapaamilleen ihmisille, ja milläs siinä vaiheessa edes saisi ymmärrettäväksi, miksi sitten kulkee sellaisessa paidassa? Siinä koettaisi sitten vain peitellä tekstiä parhaansa mukaan, vilkuilisi vastaantulijoiden ilmeitä ja koettaisi selvittää, lukivatko nämä tekstin ja mitä ajattelevat siitä, onko se samantekevää vai ehdoton este kommunikaatiolle. Kun on tässä tilanteessa, kenen tahansa ohikulkijan tai kaupan kassan mielipiteestä tulee yhtäkkiä yllättävän tärkeä. Jos ajatus väärissä vaatteissa kulkemisesta päivän ajan tuntuu hankalalta, miettikääpä, millaista se olisi viikon verran, tai kuukauden. Ja miltä tuntuu se, kun on joutunut olemaan siinä tilanteessa joka päivä ollessaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja välillä silloinkin, kun on yksin kotona ja peiliin katsominen käy sietämättömäksi. Kaksi vuotta.