Ai niin, lyhyt pyyntö ihmisille, jotka tuntevat minut tai tietävät, kuka olen: kirjoitan tätä blogia anonyymisti syystä. Siksi en halua, että kerrotte muille ihmisille, kuka olen. Jos päätän kertoa, kerron itse. Ihan sama kuin ulostulemisissa yleensä. Kiitos.

Olen aloittanut muutaman tekstin ja jättänyt ne taas kesken. Tässä blogissa on keskeneräisiä tekstiluonnoksia ehkä yhtä paljon kuin julkaistuja tekstejä, mutten koskaan jaksa palata niihin. En ole jaksanut keskittyä yhteenkään tekstiin niin, että olisin saanut sen loppuun asti, ja välillä mietin että mitäköhän pointtia tämänkin asian kirjoittamisessa mahtaa olla. Nyt aion kuitenkin yrittää saada tämän julkiseksi asti, vaikka sitten paljon huonompana kuin haluaisin.

Elän taas leikkauskautta: rintakehää paikkailtiin siirtämällä siihen rasvaa ja muutaman kuukauden päästä sitä parsitaan taas lisää, sillä sain vihdoin viimein lääkärin suostumaan siihen, että nännejäni siirretään. Eihän tästä olekaan tapeltu kuin reilut puolitoista vuotta, lääkärin mukaan vaarana on että menevät sitten siirrettäessä liian ylös, omasta mielestäni niitä voisi nostaa vaikka kymmenen senttiä eivätkä silti näyttäisi oudolta. Lääkäri suostui kuitenkin vaatimukseeni siitä, että nostoa tehdään ainakin kaksi senttiä. Toivottavasti se sitten toteutuu käytännössäkin.

Lisäksi päätin kuitenkin mennä kohdunpoistoon. Alkuperäinen syy siihen, etten halunnut kyseistä operaatiota, oli se että se olisi pidentänyt toipumisaikaa leikkauksesta ja ollut muutenkin isompi operaatio, ja kuvittelin vielä että voisin käydä vuosittain tarkistuttamassa mahdolliset solumuutokset gynekologilla. No, jo aikaisemmin kärsin orgasmin jälkeisistä alavatsakivuista, eivätkä ne ole hellittäneet munasarjojen poiston myötä ollenkaan. Lisäksi en ole käynyt gynekologilla enkä haluakaan käydä, vaikka siihen voisi olla syytä jo senkin vuoksi, että ajoittainen epämääräinen verenvuoto ei ole loppunut, vaan sitä on ollut ainakin kerran munasarjojen poiston jälkeen. Sitä ennen kyse oli siis ilmeisesti siitä, että testosteroni ei lamauttanut omaa hormonitoimintaani, vaan kohdun limakalvo paksuuntui edelleen ja oman veikkaukseni mukaan myös ovulaatioita tapahtui - ainoastaan kuukautiset loppuivat, mikä tarkoitti sitä että limakalvo paksuuntui ja paksuuntui ja aiheutti aika helvetillisiä kipuja, kun ei päässyt vuotamaan ulos. Välillä se vuoti mekaanisen ärsytyksen (so. penetraation) seurauksena, välillä taas söin keltarauhashormonikuurin, jonka seurauksena tuli jonkinlainen tyhjennysvuoto. En tiedä että mitä helvettiä vatsassani nykyään tapahtuu, kun oman ymmärrykseni mukaan limakalvo ei ainakaan enää voi kasvaa. Mutta kivut siis jatkuvat, joten päätin että poistetaan sitten sekin.

Eli yhteensä kolme leikkausta reilun puolen vuoden sisällä; yksi takana, kaksi edessä. Nännien uudelleensijoittelu on tosin vain paikallispuudutustoimenpide.

Tässä viime kirjoituksen jälkeen on ollut aikaa pohtia myös omaa identiteettiäni. Olen tullut sen verran kauan tutkimusjaksosta ja sen jälkeisistä todisteluista seurantakäynneillä ja hetun vaihtoa varten, että voin jo alkaa miettiä sitä, miten itse näen itseni, miten itse haluan toimia ja minkä itse koen mukavaksi. Enää ei tarvitse ajatella sitä, millaisen mielipiteen muut minusta muodostavat, koska se ei enää ole ehtona millekään omassa elämässäni. Aika helpottavaa! Päätin siis, että en häpeile enkä peittele asioita siksi, että ne ovat jotenkin liian tyttömäisiä ihmiselle, joka vaikuttaa miespuoliselta. Varsin iso päätös ja erityisesti häpeämisestä eroon opetteleminen on hankalaa. Vaikka verbalisoin ajatuksen mielessäni vasta muutama viikko sitten, se on kuitenkin vaikuttanut jo aika positiivisesti omaan elämääni, sillä en stressaa enää niin paljon siitä, millaisen vaikutelman annan muille. Pidän kuitenkin tärkeämpänä sitä, että voin toteuttaa itseäni tavoilla jotka tuntuvat minulle sopivilta, kuin sitä että en herättäisi minkäänlaista hämmennystä sukupuolen suhteen. Sukupuolihämmennyksen herättäminen on kuitenkin aina ollut minulle tärkeä osa itseni ilmaisua, ja oli vaikeaa joutua luopumaan siitä monen vuoden ajaksi tutkimusten vuoksi.

Jos luit edellisen kappaleen tarkasti, saatoit huomata että käytin ilmausta "vaikuttaa miespuoliselta". Pidän sitä suhteellisen tarkkana ilmauksena tällä hetkellä: minut tulkitaan epäröimättä mieheksi, mutta en identifioidu sellaiseksi. En ole missään vaiheessa pitänyt itseäni miehenä, ja nyt, kun minulla on mahdollisuus elää omaa elämääni ilman, että jokin psykiatrinen päätöksentekoelin määrää siitä, haluan alkaa irrottautua koko nimityksestä. Nyt, kun olen päässyt ulkonäössäni tiettyyn pisteeseen, en koe että minun pitäisi rakentaa sukupuoltani sanallisille ilmaisuille. En siis ole mies.

No, ehkä joissain määrin koen sanallisten ilmaisujen puutteen hankalaksi. En ole nainen enkä ole mies; mikä sitten voin olla? Miksi oleminen ylipäätään on niin tärkeää? Riittäisikö, jos yksinkertaisesti sanoisin, etten pidä tietyistä nimityksistä ja toivoisin, ettei niitä käytettäisi minusta? Ehkä, ainakin joillekin ihmisille. Toisille taas varmasti ei. Tässä vaiheessa en vielä oikein osaa itsekään sanoa, haluaisinko täsmällisen ilmaisun sille, mitä koen olevani - ja onko se ylipäätään mahdollista, sillä en tiedä onko minulla varsinaisesti minkäänlaista sukupuoli-identiteettiä. Ehkä se, mitä koen, on vain ahdistusta oletettujen identiteettien sopimattomuudesta.

Jostain syystä olen pari päivää miettinyt, kadunko prosessiin lähtöä. Samaan aikaan tiedostan kuitenkin, miten paljon nautin omasta sosiaalisesta roolistani, enkä todellakaan haluaisi luopua siitä. Mutta luulen ettei omasta sukupuoliahdistuksestani olisi koskaan tullut niin pakottavaa, ellei sukupuoli olisi tarkasti rajattu ja kaksijakoinen asia.

Olen miettinyt, haluaisinko kokeilla mennä läpi tyttönä, ja suhtaudun siihen varsin ristiriitaisin ajatuksin. Toisinaan unohdan täysin, ettei kehoni enää vastaa sitä, mitä se oli ennen - minulla ei ole enää rintoja, olen paljon lihaksikkaampi, ääneni on matala ja jos olisin aiemminkaan ajellut karvoja, nyt niitä pitäisi ajella melko paljon enemmän ja ihan uusilta alueilta. Tyttönä olisin ehkä voinut elää, mutta naiseuteen liitetyt asiat ja odotukset olivat ihan liian ahdistavia. Tai ainakin itse pidin tyttöyttä paljon vapaampana kuin naiseutta, enemmänkin tiettyjen biologisten tosiasioiden myöntämisenä ja niistä huolimatta toimimisena kuin valmistautumisena aikuisen naisen(sic) elämään. Siksi ahdisti, että muu maailma ei tuntunut antavan minulle mahdollisuutta elää sellaista elämää kuin olisin halunnut. Olen kuvaillut olotilaani nyt, prosessin ollessa varsin pitkällä, sanomalla että kun aikaisemmin minun oman itseni, persoonani, ja muun maailman välissä tuntui olevan jonkinlainen muuri, joka esti muita näkemästä minua sellaisena kuin olen, nykyään ei enää tunnu siltä. Luulen että se muuri ja keinotekoisuuden tunne ilmestyisi takaisin, jos oikeasti yrittäisin saada muita näkemään minut tyttönä.

Olen myös miettinyt motivaatiotani. Kuten olen todella monta kertaa sanonut, tyttönä oli helpompi harrastaa seksiä. Tyttönä oli helpompi saada huomiota ja olla varma omasta viehättävyydestään. Mutta pikkuhiljaa olen alkanut tajuta, että suurimmat esteet ovat kuitenkin omassa mielessäni, eivät muiden ihmisten suhtautumisessa. Kukaan ei ole koskaan torjunut minua sukupuoleeni vedoten (paitsi silloin kun olin tyttö!), mutta selitän sen sillä, että olen lähestynyt vain valikoituja ihmisiä, ja jos lähestyisin useampia, jollekin se olisi kynnyskysymys. Kuitenkin monelle ihmiselle kynnyskysymyksiä ovat varmasti esimerkiksi ulkonäköni ylipäätään tai poliittiset mielipiteeni, mutta niistä en stressaa ollenkaan, sillä ne ovat osa minua. Minun pitäisi hyväksyä myös epätyypillinen sukupuoleni osaksi minua eikä nähdä sitä heikkoutena ja poikkeavuutena, kuten nykyään helposti teen. Helpommin sanottu kuin tehty, tosin, mutta kai tässäkin eteenpäin mennään.

Huomasin muuten yhden kiinnostavan ajatuskuvion liittyen tytöksi pukeutumiseen: mietin, että olisiko se nyt sitten muka helpompaa, jos joku pitäisi mua tyttönä ja sitten huomaisi etten olekaan. Ja sitten muistin että ai niin, onhan mulla se pillu.

Olen, vaihteeksi, miettinyt seksiä, seksuaalisuutta ja niiden suhdetta sukupuoleen. Pääasiassa omaani. Oma sukupuolikäsitykseni tai -identiteettini tuntuu olevan taas muutoksessa ja liikkuvampi kuin pitkiin aikoihin. Kymmenisen vuotta sitten koettaessani kuvata kokemustani itsestäni kehitin termin `nomadinen sukupuoli-identiteetti´, jolla tarkoitin sitä, että kokemukseni sukupuolestani on muuttuva, liukuva, että se vaihtelee tilanteiden mukaan. Sen ajan jälkeen olen ollut tilanteissa, joissa olen kokenut jollain tapaa tarpeelliseksi olla hyvinkin feminiininen, ja tilanteissa joissa olen kokenut tarpeelliseksi olla hyvin maskuliininen - kuten tutkimusjakson aikana, varsinkin tutkimuskäynneillä, joilla kiinnitin jatkuvasti huomiota omaan olemiseeni ja elekieleeni ja puhetapaani ja pukeutumiseeni. Viime aikoina olen päässyt peilaamaan omaa maskuliinisuuttani ja feminiinisyyttäni tavalla, josta minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta; olen alkanut seurustella miehen kanssa. No, olen toki ollut miesten kanssa aikaisemminkin, mutta olen silloin sijoittunut itse aivan eri paikkaan sekä omassa kokemusmaailmassani että yleensä yhteiskunnassa.

 Hahmotin jokin aika sitten kuvion, jonka sanoisin päteneen kaikissa suhteissani jonkin sukupuolen edustajan kanssa - jos seurustelen tytön kanssa, haluan olla maskuliinisempi, jos seurustelen pojan kanssa, haluan olla feminiinisempi. Mutta vain vähän; vastakohtaisuus tai suuret erot eivät koskaan ole viehättäneet minua. Aiemmassa elämässäni miesten kanssa oleminen ahdisti minua helposti juuri siksi, että välillemme oletettu ero oli liian suuri, enkä pystynyt kuromaan sitä umpeen kuin vain joissain harvoissa tilanteissa. Muutama vuosi sitten minulla oli tyttöystävä, joka pyrki joka käänteessä korostamaan välisiämme eroja ja tekemään niistä sukupuolen merkitsijöitä: kokoeroa, ruumiinrakennetta, sitä että söin enemmän. Sekin oli ahdistavaa. En pidä siitä, että minulle huomautetaan eroista tai että niitä ryhdytään alleviivaamaan, mutta tunnen oloni kotoisimmaksi jossakin traditionaalisen sukupuolijaon välivaiheilla. Missä kohtaa tarkemmin, vaihtelee aika paljon.

Mutta olin puhumassa seksistä! Vielä vuosi sitten ajatus seksistä miehen kanssa tuntui vaikealta siksi, että en pystynyt löytämään mitään mukavaa tapaa asettua tilanteeseen. Mieskeho tuntui korostavan sitä, että oma kehoni ei ollut samanlainen, ja silloin minusta vielä tuntui siltä, että sen pitäisi olla. Vaikka nykyäänkin suhtaudun kehooni hyvin vaihtelevasti ja olen toisinaan ahdistunut siitä, miten se asettuu totuttujen rajojen ja määreiden ulkopuolelle, olen myös oppinut nauttimaan juuri siitä piirteestä. Koska en enää yritä vakuuttaa ketään - myöskään itseäni - siitä, että minä olen tai minun pitäisi olla mies, en oleta että kumppanini pettyy siitä etten ole. Pakotetusta sukupuoliroolista vapautuminen on vapauttanut myös seksuaalisuuttani, sillä minulla ei ole mitään tarvetta esittää tiettyä osaa. Edes se, että jotkut asiat tuntuvat samalta kuin silloin kun olin tyttö, ei tunnu hankalalta. Edes se, että joskus tuntuu siltä kuin olisin tyttö, ei tunnu hankalalta! Sekin on ohimenevää, ja välillä oikeastaan aika jännittävää.

Kuitenkin välillä toivoisin, että olisi olemassa jokin kulttuurisesti tunnustettu lokero, johon voisin asettautua. Seksuaalisiin suhteisiin hakeutuminen hirvittää siksi, ettei sille mitä olen ja mitä haluan, ole mitään valmiita käsitteitä. Suurin osa ihmisistä haluaa asioiden olevan selkeitä, ja vaikka minä en haluakaan suurinta osaa ihmisistä, heidän ylläpitämänsä todellisuus on minunkin todellisuuteni, josta ei niin vain kävellä ulos. Onneksi kuitenkin toisinaan, niinä hetkinä kun minulle ei ole olemassa mitään muuta kuin hikistä ihoa ja aaltoilevaa voimaa.

En ole luultavasti tästä aiheesta pahemmin puhunut, mutta mulla on lapsi. Lapsi on päiväkoti-iässä, ja päiväkodista kehotettiin ottamaan yhteyttä perheneuvolaan, sillä lapsi ei tykkää puhua päiväkodissa hoitajille. Puhumattomuus ja muu ujous ei olisi muuten mun mielestä ongelmallista - olin itsekin tosi ujo lapsena ja tutustuin oma-aloitteisesti ihmisiin vasta yläasteella - mutta lapsi ei uskalla tai halua tai osaa kertoa esimerkiksi vessahädästään. Siksi siis menimme toisen vanhemman kanssa tapaamaan perheneuvolan psykologia ja sosiaalityöntekijää; jotta saisimme kartoitettua tilannetta ja pohdittua siihen ratkaisuja.

No, oltiin oltu sisällä ehkä pari minuuttia, kun alkoi keskustelu, joka koski minun sukupuoltani. Kummallakin työntekijällä tuntui olevan olettamuksena se, että lapsen puhumattomuus ensinnäkin johtuu jostain suuresta synkästä salaisuudesta tai muusta vaikeasta asiasta, josta ei voi tai saa puhua ulkopuolisille, ja toisekseen että tämä vaikea asia ilmiselvästi on minun sukupuolenkorjaukseni ("sukupuolenvaihdosleikkaus" mainittiin, olisi pitänyt ottaa bingoruudukko mukaan). Sen vääntämiseen, että minun sukupuoleni ei ole asia, josta millään tavalla haluaisin keskustella kyseisten henkilöiden kanssa, meni tunti. TUNTI. Heti alusta alkaen sanoin, että jos asiaa lähestytään asettamalla sukupuolenkorjaukseni ongelmaksi, en aio käydä enää yhdessäkään tapaamisessa. Vähän myöhemmin kysyin, onko heillä ylipäätään minkäänlaista koulutusta sukupuolivähemmistöistä. "Ei nyt ehkä sellaista varsinaista ammatillista, mutta..." oli vastaus, johon totesin että he käsittelevät asiaa pelkällä mutulla, ja että niin kauan kuin heillä ei ole esittää pätevää tutkimustietoa siitä, että vanhemman sukupuolenkorjaus aiheuttaa lapselle ongelmia, he saavat myös luvan olla olettamatta sitä minun kohdallani.

Tällaisissa tilanteissa - siis sosiaaliviranomaisten tai terveyden- tai sairaanhoidon henkilöiden kanssa - halu rajata jokin asia ulos keskustelusta tunnutaan näkevän helposti jonkinlaisena kokonaisvaltaisena hoitokielteisyytenä. Olen pistänyt merkille, että virastojen koko rakenne, tilojen järjestämisestä henkilökunnan suhtautumiseen, pakottaa siellä asioivan alisteiseen asemaan. Virastoihin ei voi mennä vaatimaan asioita, niissä pitää pyydellä, selitellä ja hallita byrokratian kieli. Kun vetää rajan johonkin kohtaan, se on epätyypillinen teko ja tulkitaan jopa asosiaaliseksi käyttäytymiseksi. Kummankin työntekijän tuntui olevan todella hankala ymmärtää sitä, että voin kyllä vastailla taustakysymyksiin lapsen kehityksestä ja perheolosuhteistamme, mutta en aio ryhtyä tekemään selkoa siitä, missä vaiheessa aloin suunnitella prosessiin lähtemistä. Lopulta sain asian ainakin tämän kerran ajaksi pois pöydältä, kun sanoin että voin toki vastata niihin kysymyksiin joita yleensäkin perheille esitetään, mutta niin kauan, kuin jokaiselta täällä käyvältä ei vaadita selvitystä hänen sukupuoli-identiteetistään, en hyväksy että sitä vaaditaan myöskään minulta.

Toki sukupuoltani sivuttiin myöhemminkin puhuttaessa siitä, millaisia nimityksiä perheenjäsenistä käytetään. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut suhtautuvat niin suurella kiihkolla siihen, ettei vanhempia nimitetä isäksi ja äidiksi. Itse kutsuin ja kutsun edelleen vanhempiani pelkillä etunimillä, ja tiedän että he suhtautuisivat äidittelyyn ja isittelyyn todellä epäluontevasti. Tätä ratkaisua ovat ulkopuoliset kummeksuneet päiväkodista lähtien, ja aina löytyy ihmisiä, jotka mukamas tietävät asian minua paremmin. On sanottu muun muassa, että on vanhempiani kohtaan loukkaavaa kutsua heitä nimeltä. Koska en ole tottunut omassa lapsuudenperheessäni nimittelemään vanhempiani sen kummemmin, en ole pitänyt sitä omallakaan kohdalla tarpeellisena. Olen ollut lapselleni vanhempi, jolla on nimi, ja mielestäni se on riittänyt. Perheneuvolalle se ei kuitenkaan riitä, vaan asiasta jauhettiin puolisen tuntia. Vielä senkin jälkeen, kun olin kolmeen kertaan sanonut että selvä, ymmärrän pointtinne, keskustelemme asiasta lapsen kanssa myöhemmin. Mutta varsinainen paukku ei edes ollut tässä, vaan siinä, että toinen työntekijöistä - käsittääkseni se sosiaalityöntekijä - alkoi kysellä, että jos minua voi kerran sanoa isäksi, niin voisikohan toista vanhempaa nimittää sitten vaikka isäpuoleksi, tai ehkä sedäksi tai joksikin sellaiseksi. Tässä vaiheessa aloimme olla melkoisen puulla päähän lyötyjä, ja toinen vanhempi, joka siis on lapsen biologinen isä, sanoi että tällainen ei kyllä tule millään tavalla kysymykseen. Työntekijä kierteli ja kaarteli ja sanoi ymmärtävänsä että meillä on "ideologia", mutta tässä on kuitenkin lapsi tulilinjalla, ja yhteiskunnassahan nämä asiat nyt ovat tietyllä tavalla. Viimeistään tässä vaiheessa itselläni alkoivat palaa päreet moiseen kiertelyyn, ja kysyin että koettaako hän nyt jollain tapaa kiertoteitse viestittää meille, että yhdessä perheessä ei voi olla kahta isää? Ja että jos ja kun ilmeisesti koettaa, niin miten tämä suhtautuu heidän suureen teoriaansa siitä, että lapsen puhumattomuuden taustalla on jokin suuri salaisuus, ja että tämäkö nyt sitten lasta auttaisi, jos hänen isäänsä ryhdyttäisiin nimittämään sedäksi?

"Kyllähän se vähän pahalta kuulostaa kun sä sen tuolla tavalla laitat", työntekijä vastasi. Tämän jälkeen sanoin laskujeni mukaan neljännen kerran, että voimme keskustella tästä nimitysaiheesta lapsen kanssa, mutta kyseessä on kuitenkin meidän perheemme sisäinen asia, jota ei ole mitenkään tarpeen tässä määrin tapaamisessa ruotia. Viimeiset viitisentoista minuuttia melkein puolitoistatuntiseksi venyneestä tapaamisesta saatiinkin sitten puhuttua siitä aiheesta, jota varten olimme paikalle tulleet. En oikeastaan kykene ymmärtämään, millä tavalla tuollaisessa asemassa olevat ihmiset voivat puolustella omaa tietämättömyyttään ja osaamattomuuttaan sillä, että ovat perehtyneet ainoastaan "lapsia ja perheitä koskeviin" asioihin - ja sitten samaan aikaan olla sitä mieltä, että tämä asiahan nyt koskee lasta mitä suurimmissa määrin. Me molemmat vanhemmat huomautimme siitä, että koko lähestymistapa tuntui aika erikoisen ongelmalähtöiseltä - ja että todennäköisesti jos olisimme olleet heteropariskunta, syyttävällä sormella olisi osoiteltu sitä, että erosimme lapsen ollessa vuoden ikäinen. En kovin korkealle jaksa arvostaa sellaista lähestymistapaa, joka olettaa lapsen kaikkien ongelmien johtuvan siitä, jos perhe jollain tapaa poikkeaa normista. Se, että huomautin lapseni osanneen puhua ja olleen ujo jo pitkään ennen kuin edes lähdin sukupuolenkorjausprosessiin, ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota. Epäilen, kuultiinko sitä edes ollenkaan.

Pitkä hiljaisuus. On ollut aikaa ajatella, mutta olen käyttänyt sen vähän kirjoitusenergian, mitä on ollut, muihin teksteihin. Nyt olen kuitenkin palannut taas miettimään tämän blogin teemoja sen verran paljon, että olisi hyvä kirjoittaa. Ehkä jotkut asiat näyttäytyvät itsellekin taas selkeämpinä.

Olen palannut monella tapaa tilanteeseen, jossa olin kahdeksantoistavuotiaana. Olen huomannut poimivani ulkonäkööni samoja vaikutteita, tähtääväni samankaltaiseen olemukseen. Pukeudun taas pitkiin hameisiin ja tunnen oloni paljon voimakkaammaksi kuin silloin, kun käytin sitä tiettyä transpoikien kauluspaita ja farkut -univormua selvitäkseni läpi tutkimusvaiheen ja vakuuttaakseni itseni ja muut omasta maskuliinisuudestani. Eräs ystäväni huomautti, etten puhu enää läpimenosta. Enkä puhukaan, sillä se on muuttunut minulle yhtäaikaa sekä melko itsestäänselväksi että jokseenkin epäoleelliseksi. Toisinaan joku saattaa luulla minua hetken verran naiseksi, mutta oma kokemukseni itsestäni ei ole enää niin riippuvainen siitä, miten muut minut hahmottavat.

Tässä vaiheessa alan huomata, miten traumaattinen tutkimusjakso minulle olikaan. Olen saanut diagnoosin yli kaksi vuotta sitten, ja vasta nyt alan päästä eroon asioista, joihin jumituin tutkimusjakson aikana. Vasta nyt alan tajuta, ettei minulla ole enää velvollisuutta todistella sukupuoltani kohdatessani terveydenhuollon tai sairaanhoidon henkilökuntaa, ettei minun tarvitse koko ajan ajatella, että joku olettaisi minun olevan jotain muuta kuin miltä näytän, ettei minun tarvitse salailla taustaani tai koettaa esittää itseäni jonkin selkeän sukupuolen edustajana. En halua edustaa mitään sukupuolta, haluan olla oma itseni, ja siihen en kykene nykyisen järjestelmän puitteissa - ainoa (järkevä) vaihtoehtoni on siis lakata antamasta sukupuolijärjestelmälle niin suurta painoa.

Kuitenkin olen iloinen siitä, että olen vihdoin siinä pisteessä, missä olisin halunnut olla jo viidentoista vanhana: kun pukeudun hameeseen, se ei ole mikään osoitus luontaisesta feminiinisyydestäni, vaan sukupuolen hämmentämistä.