En ole tainnut kirjoittaa varsinaisista prosessiin liittyvistä kuulumisista hetkeen jos toiseenkaan, oikeastaan kai ollenkaan sen jälkeen kun olen päässyt tuskastuttavasta tutkittavana ja analysoitavana olemisesta ja saanut vihdoin luvan aloittaa ihan oikean oman elämäni.

Hormonipolikäynti oli maaliskuussa. Niille, jotka eivät tiedä, "hormonipoli" viittaa käytännössä Helsingin alueella Naistenklinikkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi se ei ole se nimitys, mitä käytetään. Kävin siis siellä, enkä olisi varmasti selvinnyt käynnistä ellei minulla olisi ollut etukäteen tietoa siitä, mitä pitäisi tapahtua. Kutsussa ei ilmoitettu, että käynnillä otetaan verikokeita, jotka edellyttävät paastoa. Itse käynnillä ei sanottu, että mitään kokeita edes otetaan (paitsi housut alas ja papa-koe), joten ellen olisi itse kysynyt, että nytkö minä siellä laboratiriossa käyn, niin en olisi varmaan päässyt käymään ollenkaan. Lääkäri oli hiljainen ja pelästyneen kuuloisesti puhuva henkilö, jonka kanssa sain pinnistellä saadakseni selvää siitä, mistä kulloinkin puhuttiin. Hänen asenteessaan ei kuitenkaan ollut valittamista, ja se palvelu, jota sain, oli ihan ystävällistä. Kertoi lyhyesti testosteronin vaikutuksista vähemmän kuin jo tiesin, kirjoitti reseptiin "erillisen ohjeen mukaan" protestoituani kolmen viikon piikkiväliä liian pitkäksi ja lupasi uusia reseptin nopeammin, jos haluan lyhentää väliä.

Eilen sama lääkäri soitti kontrollisoiton, sanoin että mieliala on tasaantunut ja kohonnut, karvankasvu lisääntynyt ja äänenmurros alkanut, ei negatiivisia vaikutuksia. Kerroin mihin mennessä tarvitsen reseptin tällä piikkivälillä (2 viikkoa ja 2 päivää, johon lyhensin kun huomasin sen käännekohdaksi, jonka jälkeen ärsyynnyn kaikkeen ja kaikkiin), lääkäri lupasi kirjoittaa ja sanoi vielä että "itsehän sen parhaiten tietää" kuinka usein pitää pistää - asenne, johon harvemmin lääkäreillä törmää.

Sain ajan Töölön plastiikkakirurgian osastolle konsultaatiokäynnile syyskuun alussa. Luultavasti itse rintakehäleikkaus menee kuitenkin ensi vuoden puolelle, mahdollisesti helmikuullekin, sillä kuulemani mukaan ne tavataan hoitaa juuri ja juuri hoitotakuun rajoissa. Konsultaatioaikakin on silti jo älytöntä edistystä, ja jännittää ja hermostuttaa. Ehkä olen tottunut siihen, että ajatus oikeanlaisesta rintakehästä on vain kymmenen vuotta elänyt fantasia, ei jotakin, joka voisi todella toteutua?

Kävin viemässä nimenmuutoshakemuksen maistraattiin käsiteltäväksi, ja siinä vaiheessa kun saan päätöksen siihen, kolmanteen, nimenmuutokseeni, aion vihdoin hankkia henkilökortin uudella nimellä. Maistraatin virkailija ei, vaikka puoliksi odotin, silmäillyt minua hämmentyneesti tai huudahtanut "Mutta tämähän on miehen nimi!" - itse asiassa luulen, että lausunto transsukupuolisuudestani saattoi olla suurempi yllätys kuin nimi, johon olen vaihtamassa. Olen tottunut menemään läpi suurimmassa osassa arkipäiväisiä tilanteita, tai ehkä olen tottunut olemaan ajattelematta sitä enää yhtä paljon kuin alussa.

Kolme kuukautta testesteronilla on tuonut joitakin muutoksia, joista osan jo listasinkin ylempänä. Niiden lisäksi on havaittavissa selkeää klitoriksen kasvua (tosin enimmäkseen ihonalaisessa osuudessa) sekä jonkin verran jo rasvakudoksen uudelleensijoittumista. Lihaksia ei näy sen enempää kuin ennenkään, ehkä vähemmän, kun en ole jaksanut treenata sitäkään vähää kuin aiemmin. Ahkerasta tarkastelusta huolimatta partakaan ei vielä kasva.

Eli odottelua tämäkin, mutta huomattavasti paremmassa asemassa kuin tutkimusten aikana: nyt voin ainakin olla varma siitä että asiat tapahtuvat, ennemmin tai myöhemmin.

Luin tässä uuden Normihomolehden eli NHL:n (jostain syystä epäilen, että nimi on keksitty vain jotta voitaisiin käyttää kyseistä lyhennettä). Olin odottanut nimen perusteella nimenomaan homolehteä, mutta julkaisussa puhuttiinkin myös sukupuolen monimuotoisuudesta - ainakin transgender-fauxqueenistä ja Prinssit-yhtyeen jäsenten sukupuolikritiikistä, tosin näitäkin asioita käsiteltiin tavoilla, jotka jättivät todella paljon toivomisen varaa ("Prinssit on yhtä kuin kolme turkulaista naista, joista ainakaan yksi ei kuitenkaan halua tulla määritellyksi sukupuolen mukaan" tai "Faux queen on nainen, joka haluaisi olla drag queen. Tämä määritelmä sopii kuitenkin vain cis-sukupuolisille naisille, koska faux dragia tekevät myös transsukupuoliset. Faux queen ei ole mies. ... [Myöhemmin haastateltu esiintyjä kertoo] "Koin identiteettini transsukupuolisena miehenä tukahduttavaksi. ... Ahdistuin siitä kapeudesta, joka tuntui sisältyvän (trans)mieheyteen").

Mitä helvettiä? Nähtävästi kirjoittajat haluavat osoittaa hallitsevansa sellaiset termit kuin 'cis-sukupuolinen', mutta ymmärrys tuntuu olevan hieman hukassa. Anna Cadia vaikuttaa jutussaan antavan ymmärtää, että haastateltu esiintyjä, joka nimittää itseään transmieheksi, onkin itse asiassa cis-sukupuolinen nainen! Tai ainakin hän on enemmän verrattavissa "oikeaan naiseen" kuin transsukupuoliset naiset, joita ei tulkintani mukaan kirjoittajan mielestä voi laskea faux queeneiksi, sillä "määritelmä sopii vain cis-sukupuolisille naisille", koska "faux queen ei ole mies" - kun taas transnainen ilmeisesti Cadian mielestä on, ja transmies taas ei. Vaikka jutun loppupuolella ilmenee, ettei haastateltu Misster Raju Rage näekään itseään yksiselitteisesti miehenä, on jutun alussa esitelty jo melkoinen kokoelma sellaisia sammakoita, joita olisi suonut kirjoittajan miettineen vähän pidempään, ja sitten vielä vähän lisää.

Cadia tuntuu myös essentialisoivan naiseutta ja feminiinisyyttä kirjoittaessaan siitä, miten "faux-hahmoissa on jotain koskettavan aitoa ja todellista", siitäkin huolimatta, että faux sanana tarkoittaa "tekaistua, virheellistä tai väärennettyä" - ilmeisesti feminiinisyys on siis naisille aidompi ja enemmän oma ilmaisutapa, kuin drag queeneille, jotka eivät miehinä voi olla aidosti feminiinisiä?

Minttu Murasen Prinssit-juttu taas toi mieleeni pari vuotta sitten kärjistetyksi tarkoittamani lausahduksen: jos jatkan niin, että koetan olla määrittelemättä sukupuoltani, olen muille vain se tyttö, joka ei määrittele sukupuoltaan. En toden totta ajatellut vielä joku päivä törmääväni artikkeliin, jossa joku tyhjentää haastateltavansa itsemäärittelyn täysin määrittelemällä hänen sukupuolensa tavalla, josta samalla kertoo hänen kieltäytyvän.

Pidemmittä jaaritteluitta sisällöstä haluaisin vielä palata julkaisun nimeen. nallem kirjoitti samasta aiheesta aiemmin Kummakerhossa, ja haluaisin itsekin jatkaa tästä. Kuten sanottua, nimen perusteella odotin nimenomaan homolehteä. Kun lehti kuitenkin sisältönsä puolesta näyttää olevan suunnattu huomattavasti laajemmalle yleisölle, on pakko kysyä, miksi juuri homo on se sana, jonka pitäisi yhdistää koko LGBTIQ-rimssun ihmiset toisiinsa? Vaikka kysymys olisikin ironiseksi tarkoitetusta kommentista homo-sanan hegemoniasta, se kuitenkin näyttäytyy lukijalle aivan saman kuvion uusintamisena. Jokaisen kai pitäisi olla vähän homo, sillä hyvät juhlat (NHL:n ykkösnumeron teema) ovat selvästi vain homojen hommaa, eivätkä "tylsien heteroiden". Normihomolehden nimi jatkaa ajatusta kaksijakoisesta, kaksinapaisesta seksuaalisuudesta: on olemassa homoja ja on olemassa heteroita, piste. Ilmeisesti ainoa, mitä voimme tässä homojen ja heteroiden kansoittamassa maailmassa tehdä, on valita puolemme - siitä huolimatta että seksuaalisuus, ja näiden seksuaali-identiteettien edellyttämä sukupuolikin, on huomattavasti monisyisempi asia kuin kaksi toisistaan täysin erillistä lokeroa.