Olin leikattavana. Kolme yötä sairaalassa, nyt kotona. Voin ihan hyvin mutta olen vähän väsynyt, veriarvot ovat olleet aika alhaalla ja olen saanut pussikaupalla punasoluja. Vasen puoli vuotaa vielä vähän ja sain dreenin mukaan kotiin. Hoitaja unohti ohjeistaa miten dreenin kanssa käydään suihkussa ja miten se suojataan, joten joudun ehkä käyttämään vähän luovuutta peseytymisessä. Viimeistään torstaina dreenin saa kuitenkin pois, sitten voin keskittyä parantelemaan haavojani.

Kädet liikuvat hyvin. Selkä on vähän jumissa kireistä teippauksista ja sairaalasängyssä nukkumisesta, mutta eiköhän se siitä. En osaa vielä hahmottaa uutta vartaloani, olen katsellut rintakehääni kerran peilistä ja muutaman kerran ilman peiliä. En uskalla vielä koskea mihinkään, ja kompressioliiviä tai binderiä pitää pitää vielä ainakin muutama viikko. Sitten voin alkaa totutella siihen, miltä näytän ja tunnun uusine rintakehineni.

Olen joutunut viime aikoina miettimään ulostuloa täysin eri lailla kuin koskaan aiemmin. En ole aiemmin elämässäni joutunut juurikaan edes miettimään ulostuloa; prosessiin lähtemisestä kertominen pari vuotta sitten tuntui jotenkin vähän eri asialta, koska mielestäni en paljastanut mitään syvempää totuutta itsestäni, vaan kerroin päätöksestäni. Toki kertominen oli vähän jännittävää ja hermostuttavaa, mutta koska olen ihmisten suhteen valikoiva, olin onnistunut keräämään sellaisen tuttava- ja ystäväpiirin, jossa kukaan ei tuominnut tai sanottavammin edes ihmetellyt ratkaisuani.

Nyt olen kuitenkin aloittanut opiskelut, jotain mitä en ole tehnyt vuosikausiin. Olen tietoisesti eristäytynyt normaalista maailmasta ja oleillut omassa kuplassani, joka koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Tietynlaisessa arvomaailmassa ja sellaisissa fyysisissä paikoissa, joihin kovinkaan monet ulkopuoliset eivät helposti eksy, on helppo unohtaa ympäröivän maailman normit ja vaatimukset ja keskittyä olemaan oma itsensä. Sen sijaan maailmassa, jossa sukupuolia on lähtökohtaisesti vain kaksi ja ihminen on niistä jompaa kumpaa koko elämänsä ajan, sellainen rento ja välitön oleminen ei ole mahdollista.

Muutama viikko sitten kävin tapaamassa lääkäriä entisessä Transseksuaalien tutkimusyksikössä, nykyisessä Sukupuoli-identiteetin tutkimusyksikössä. Aloin puhua koulussa olemisen aiheuttamasta stressistä, paljastumisen pelosta ja siitä, miten vaikeaa on koettaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, kun ei ole juuri mitään yhteistä. Lääkäri tuntui pitävän oletustani siitä, että minua kohdeltaisiin jotenkin eri tavalla tai jopa syrjivästi jos tilanteeni paljastuisi, jotenkin liioiteltuna. Koetin puhua homokavereideni kohtaamasta fyysisestä väkivallasta ja niistä uhkaavista tilanteista, joissa itse olen lesbon oloisena ollut, mutta lääkäri tuntui asennoituvan lähinnä sillä ajatuksella, että täällä Suomessa asenteet ovat menneet niin paljon eteenpäin ettei kukaan edes katso kahta kertaa. Tuntuu aika vaikealta koettaa selittää omia lähtökohtiaan, pelkojaan tai kokemuksiaan hyväntahtoiselle keskiluokan edustajalle, jolla ei ole minun elämääni mitään muuta kosketuspintaa kuin työnsä kautta.

Koulussa joudun joka tapauksessa miettimään itseäni jatkuvasti, ja sukupuoleni ja siinä näkemäni puutteet ovat läsnä joka päivä, vaikka mikään keskustelu ei varsinaisesti niihin liittyisikään. En ole koskaan ollut erityisen salaileva tai yksityinen ihminen, olen puhunut omista asioistani joidenkin mielestä turhankin kovaan ääneen, enkä ole jaksanut ajatella, että säädyllisyyden tai sopivuuden tai normaaliuden nimissä pitäisi rajoittaa sitä, mistä puhuu. Siksi tuntuu varsin vaikealta yhtäkkiä rajata suuri osa elämästään sellaiseksi, josta ei voi puhua muiden läsnäollessa.

Lääkäri oli sitä mieltä, että asenteet eivät muutu eikä kukaan opi mitään, ellei asioista puhuta ääneen. Mikä onkin varmasti totta, mutta en ehkä itse ole valmis uhraamaan kaikkea henkilökohtaista elämääni ja henkistä hyvinvointiani muiden valistamiseksi. Haluaisin voida valita ne paikat ja tilanteet, joissa puhun tietyistä asioista, ja minusta vaikuttaa siltä, että jos kerran mainitsen taustastani, en enää pääse siitä eroon missään tilanteessa. Tavallaan minua pelottaa myös se, että olisin monille ainoa heidän (tietoisesti) tapaamansa transihminen; olen niin monella tapaa omituinen, enkä edes kiinnostunut olemaan normaali. Ajattelisivatko he, että kaikki me olemme tällaisia? Tekisinkö huonon vaikutuksen ja antaisin negatiivisen esimerkin? Huonontaisinko asenteita entisestään? En halua olla minkään ryhmän edustaja tai esimerkkihenkilö, tai "suurlähettiläs" niin kuin lääkäri sanoi. En halua olla valistusmateriaalia. Silti haluaisin voida vaikuttaa.

Joka tapauksessa ulostulo pelottaa minua. Haluan luultavasti tehdä sen jossain vaiheessa, mutta huomaan venyttäväni mahdollista ajankohtaa koko ajan - leikkauksen jälkeen ehkä, hetunvaihdon jälkeen ehkä, jossain sellaisessa vaiheessa kun identiteettini olisi vähemmän kyseenalainen. Tuntuu siltä, etten ole oikealla tavalla trans voidakseni tulla ulos; en ole normaali mies, en ole "tiennyt aina". Olen elänyt suurimman osan elämästäni tyttönä, en poikana tytön ruumissa tai edes poikamaisena tyttönä, vaan tyttönä. Sopeutumattomana ja liian maskuliinisena tyttönä kenties kyllä, mutten haluaisi korostaa sitä tai esittää sitä syynä prosessille. Varsinkin kun koen olevani, ja ehkä olleenikin, paljon enemmän tyttömäinen poika kuin poikamainen tyttö, ja ne kaksi tuntuvat olevan varsin kaukana toisistaan.

Aloitin eilen Jamison Greenin Becoming a Visible Man -kirjan lukemisen. En ole kovin pitkällä, mutta jo ensimmäiset 36 sivua ovat muistuttaneet minua varsin monista omista kokemuksistani, tunteistani ja ajatuksistani. En tietenkään tiedä, millaista olisi lukea kirjaa ellei olisi itse transtaustainen, mutta kirjan saamista hyvistä arvosteluista päätellen se avaa asioita muillekin ihmisille varsin hyvin.

Tänään heräsin tarpeeksi aikaisin jotta sain kuvattua sarjan valokuvia, joita olen suunnitellut jonkin aikaa. Halusin saada itseäni kuvattua vielä nyt ennen leikkausta; ehkä jatkan sarjaa leikkauksen jälkeen, ehkä keksin jotain muuta. Viime päivät ovat olleet aika hyviä, vaikka stressaankin leikkaukseen liittyvistä asioista. Koetan tasapainottaa sitä joogaamalla, syömällä paremmin ja keskittymällä asioihin, joita teen.

Ensi viikko tuntuu olevan vielä kaukana, en pysty kuvittelemaan sairaalassaoloa tai sitä, miltä tuntuu lähteä. Miltä tuntuu herätä ja tajuta, että operaatio on ohi? Miltä tuntuu odotella turvotuksen laskemista, pitää binderiä tai kompressioliiviä vielä leikkauksen jälkeen kuukausi, tai kaksi? Saanko sairaalassa edes ruokavalioni mukaista ruokaa, osataanko siellä laittaa kasvisruokaan proteiinia? Osaanko syödä järkevästi toipumisaikana kun en pääse liikkumaan paljoa? En edes tiedä, milloin pääsen kotiin; ensimmäinen hoitaja sanoi että samana iltana, toinen että ainakin yhden yön olen sisällä. Monet ovat kai olleet kaksi tai kolmekin yötä.

Kuvittelen etten ajattele leikkausta paljoakaan, mutta totta kai se pyörii mielessäni koko ajan. Ja pelottaakin.

Enpäs ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Olen, kuten aina, aloittanut useamman luonnoksen ja aion (kuten aina) kirjoittaa ne kunnolla jossakin vaiheessa. Nyt aion kuitenkin kirjoittaa sen kummemmin jäsentelemättömän tunnepurkaustekstin.

Rintakehäleikkaukseni on ensi viikolla. Olen taas viime päivinä miettinyt sitä, enkö sittenkin loppujen lopuksi pärjännyt tyttönä ihan hyvin? Kai kysymys on ennen kaikkea siitä, että on tiettyjä asioita jotka olen menettämässä lopullisesti: kuten mahdollisuuden helppoon seksuaaliseen kanssakäymiseen vasta tavattujen ja ei-kovin-läheisien ihmisten kanssa. Se oli yksi niistä asioista jotka olivat suuri osa elämässäni silloin joskus, halukkuus satunnaisiin suhteisiin ja kyky tulla muiden haluamaksi, jotka molemmat tunnun nykyään kadottaneen jonnekin.

Kävin uimassa Yrjönkadun uimahallin naistenvuorolla viimeistä kertaa. Heti sisääntultuamme joku mummo ryhtyi osoittelemaan meitä, minun rintakehääni, ja ihmettelemään olemmeko nyt varmasti oikealla vuorolla. Myöhemmin katselin itseäni peilistä ja totesin, etten pahemmin oikeastaan ihmettele: näytin omiinkin silmiini niin paljon mieheltä, että tuntuu hankalalta miettiä miltä näytin silloin ennen, kun olin tyttö.

Eilen katselin taas peilikuvaani, tajusin että jos nyt koettaisin alkaa jälleen tytöksi, saisin sopeutua olemaan parrakas nainen jolla on miehen ääni. Vaikka mastektomia on näyttäytynyt minulle paljon konkreettisempana ja suurempana askeleena kuin testojen aloittaminen, huomaan nyt muuttuneeni jo peruuttamattomasti. En voisi enää yrittää hiipiä takaisiin entiseen elämääni, enkä tosissani sitä oikeastaan haluaisikaan. Kai minua kuitenkin pelottaa se, etten voi yhtään tietää, millainen elämä edessäni on.

Koulussa harjoittelimme potilaan vuodepesua ja minä mietin, joudunko itse joskus vanhainkotiin, ja millainen olen siellä? Miten hoitajat suhtautuvat mieheen jolla on "naisen" alapää? Ja onko minulla silloin vielä, vai taivunko normaaliuden kaipuussani ja kokeilunhalussani vielä joskus operaatioihin, jotka tässä vaiheessa tuntuvat minusta omalla kohdallani hyödyttömiltä ja typeriltä?

En sietänyt pitkään aikaan rintojeni koskettamista seksin aikana. Nyt, viimeisen puolen vuoden aikana, kun minulla on ollut takaraja leikkaukselle, olen halunnut että niihin kosketaan, olen nauttinut siitä, se on kiihottanut minua. Puristelen niitä toisinaan itsekseni, kokeilen miltä ne tuntuvat, punnitsen voisinko elää niiden kanssa. En voisi, enkä haluaisi olla niiden kanssa missään tekemisissä ellen tietäisi pääseväni niistä kohta eroon. Olen odottanut tätä yli kymmenen vuotta jonkinlaisena mahdollisuutena ja yli kaksi vuotta todellisena asiana, jonka tiedän koittavan jossakin vaiheessa. Puoli vuotta ajatuksella "viimeistään helmikuun lopussa".

En vieläkään käsitä, että kohta se tapahtuu ihan oikeasti. Kymmenen tai yhdentoista päivän päästä pääsen kaiketi kotiin sairaalasta. En osaa kuvitella miltä se tuntuu, enkä ehkä halua edes yrittää. Joka tapauksessa binderiä tai vastaavaa systeemiä joutuu pitämään vielä ainakin kuukauden, joten turha sitä on tässä vaiheessa ajatella että koko homma olisi ohi viikon päästä.

Ehkä mastektomia auttaa minua edes vähän lähemmäksi sellaista välitöntä suhtautumista kehooni, joka minulla oli ennen kun aloin tajuta että sen pitäisi olla minun kehoni ja minun pitäisi määritellä sitä mieluummin kuin sen minua.