Aloitin eilen Jamison Greenin Becoming a Visible Man -kirjan lukemisen. En ole kovin pitkällä, mutta jo ensimmäiset 36 sivua ovat muistuttaneet minua varsin monista omista kokemuksistani, tunteistani ja ajatuksistani. En tietenkään tiedä, millaista olisi lukea kirjaa ellei olisi itse transtaustainen, mutta kirjan saamista hyvistä arvosteluista päätellen se avaa asioita muillekin ihmisille varsin hyvin.

Tänään heräsin tarpeeksi aikaisin jotta sain kuvattua sarjan valokuvia, joita olen suunnitellut jonkin aikaa. Halusin saada itseäni kuvattua vielä nyt ennen leikkausta; ehkä jatkan sarjaa leikkauksen jälkeen, ehkä keksin jotain muuta. Viime päivät ovat olleet aika hyviä, vaikka stressaankin leikkaukseen liittyvistä asioista. Koetan tasapainottaa sitä joogaamalla, syömällä paremmin ja keskittymällä asioihin, joita teen.

Ensi viikko tuntuu olevan vielä kaukana, en pysty kuvittelemaan sairaalassaoloa tai sitä, miltä tuntuu lähteä. Miltä tuntuu herätä ja tajuta, että operaatio on ohi? Miltä tuntuu odotella turvotuksen laskemista, pitää binderiä tai kompressioliiviä vielä leikkauksen jälkeen kuukausi, tai kaksi? Saanko sairaalassa edes ruokavalioni mukaista ruokaa, osataanko siellä laittaa kasvisruokaan proteiinia? Osaanko syödä järkevästi toipumisaikana kun en pääse liikkumaan paljoa? En edes tiedä, milloin pääsen kotiin; ensimmäinen hoitaja sanoi että samana iltana, toinen että ainakin yhden yön olen sisällä. Monet ovat kai olleet kaksi tai kolmekin yötä.

Kuvittelen etten ajattele leikkausta paljoakaan, mutta totta kai se pyörii mielessäni koko ajan. Ja pelottaakin.