Olen joutunut viime aikoina miettimään ulostuloa täysin eri lailla kuin koskaan aiemmin. En ole aiemmin elämässäni joutunut juurikaan edes miettimään ulostuloa; prosessiin lähtemisestä kertominen pari vuotta sitten tuntui jotenkin vähän eri asialta, koska mielestäni en paljastanut mitään syvempää totuutta itsestäni, vaan kerroin päätöksestäni. Toki kertominen oli vähän jännittävää ja hermostuttavaa, mutta koska olen ihmisten suhteen valikoiva, olin onnistunut keräämään sellaisen tuttava- ja ystäväpiirin, jossa kukaan ei tuominnut tai sanottavammin edes ihmetellyt ratkaisuani.

Nyt olen kuitenkin aloittanut opiskelut, jotain mitä en ole tehnyt vuosikausiin. Olen tietoisesti eristäytynyt normaalista maailmasta ja oleillut omassa kuplassani, joka koostuu samanhenkisistä ihmisistä. Tietynlaisessa arvomaailmassa ja sellaisissa fyysisissä paikoissa, joihin kovinkaan monet ulkopuoliset eivät helposti eksy, on helppo unohtaa ympäröivän maailman normit ja vaatimukset ja keskittyä olemaan oma itsensä. Sen sijaan maailmassa, jossa sukupuolia on lähtökohtaisesti vain kaksi ja ihminen on niistä jompaa kumpaa koko elämänsä ajan, sellainen rento ja välitön oleminen ei ole mahdollista.

Muutama viikko sitten kävin tapaamassa lääkäriä entisessä Transseksuaalien tutkimusyksikössä, nykyisessä Sukupuoli-identiteetin tutkimusyksikössä. Aloin puhua koulussa olemisen aiheuttamasta stressistä, paljastumisen pelosta ja siitä, miten vaikeaa on koettaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, kun ei ole juuri mitään yhteistä. Lääkäri tuntui pitävän oletustani siitä, että minua kohdeltaisiin jotenkin eri tavalla tai jopa syrjivästi jos tilanteeni paljastuisi, jotenkin liioiteltuna. Koetin puhua homokavereideni kohtaamasta fyysisestä väkivallasta ja niistä uhkaavista tilanteista, joissa itse olen lesbon oloisena ollut, mutta lääkäri tuntui asennoituvan lähinnä sillä ajatuksella, että täällä Suomessa asenteet ovat menneet niin paljon eteenpäin ettei kukaan edes katso kahta kertaa. Tuntuu aika vaikealta koettaa selittää omia lähtökohtiaan, pelkojaan tai kokemuksiaan hyväntahtoiselle keskiluokan edustajalle, jolla ei ole minun elämääni mitään muuta kosketuspintaa kuin työnsä kautta.

Koulussa joudun joka tapauksessa miettimään itseäni jatkuvasti, ja sukupuoleni ja siinä näkemäni puutteet ovat läsnä joka päivä, vaikka mikään keskustelu ei varsinaisesti niihin liittyisikään. En ole koskaan ollut erityisen salaileva tai yksityinen ihminen, olen puhunut omista asioistani joidenkin mielestä turhankin kovaan ääneen, enkä ole jaksanut ajatella, että säädyllisyyden tai sopivuuden tai normaaliuden nimissä pitäisi rajoittaa sitä, mistä puhuu. Siksi tuntuu varsin vaikealta yhtäkkiä rajata suuri osa elämästään sellaiseksi, josta ei voi puhua muiden läsnäollessa.

Lääkäri oli sitä mieltä, että asenteet eivät muutu eikä kukaan opi mitään, ellei asioista puhuta ääneen. Mikä onkin varmasti totta, mutta en ehkä itse ole valmis uhraamaan kaikkea henkilökohtaista elämääni ja henkistä hyvinvointiani muiden valistamiseksi. Haluaisin voida valita ne paikat ja tilanteet, joissa puhun tietyistä asioista, ja minusta vaikuttaa siltä, että jos kerran mainitsen taustastani, en enää pääse siitä eroon missään tilanteessa. Tavallaan minua pelottaa myös se, että olisin monille ainoa heidän (tietoisesti) tapaamansa transihminen; olen niin monella tapaa omituinen, enkä edes kiinnostunut olemaan normaali. Ajattelisivatko he, että kaikki me olemme tällaisia? Tekisinkö huonon vaikutuksen ja antaisin negatiivisen esimerkin? Huonontaisinko asenteita entisestään? En halua olla minkään ryhmän edustaja tai esimerkkihenkilö, tai "suurlähettiläs" niin kuin lääkäri sanoi. En halua olla valistusmateriaalia. Silti haluaisin voida vaikuttaa.

Joka tapauksessa ulostulo pelottaa minua. Haluan luultavasti tehdä sen jossain vaiheessa, mutta huomaan venyttäväni mahdollista ajankohtaa koko ajan - leikkauksen jälkeen ehkä, hetunvaihdon jälkeen ehkä, jossain sellaisessa vaiheessa kun identiteettini olisi vähemmän kyseenalainen. Tuntuu siltä, etten ole oikealla tavalla trans voidakseni tulla ulos; en ole normaali mies, en ole "tiennyt aina". Olen elänyt suurimman osan elämästäni tyttönä, en poikana tytön ruumissa tai edes poikamaisena tyttönä, vaan tyttönä. Sopeutumattomana ja liian maskuliinisena tyttönä kenties kyllä, mutten haluaisi korostaa sitä tai esittää sitä syynä prosessille. Varsinkin kun koen olevani, ja ehkä olleenikin, paljon enemmän tyttömäinen poika kuin poikamainen tyttö, ja ne kaksi tuntuvat olevan varsin kaukana toisistaan.