Haluan tulla kohdelluksi miespuolisena, en naispuolisena. Tästä huolimatta olen ollut tilanteissa, joissa tytöksi kutsuminen ei ole häirinnyt minua, kun taas pojaksi tai mieheksi nimittäminen on tuntunut omituiselta ja epämiellyttävältä. Miettiessäni, mikä tekee näistä tilanteista mukavia tai epämukavia, ymmärsin oleellisen asian: kysymys on sisällyttämisestä ja eron tekemisestä.

Minulla on ollut pari säätöä tai heilaa tai miksi ikinä heitä sitten haluaakaan nimittää, naisia, jotka ovat kokeneet jollain tapaa tarpeelliseksi korostaa minulle (oletettua) sukupuoli-identiteettiäni. Siinä on ollut kyse nimenomaan eron tekemisestä minun ja paitsi puhujan, myös kaikkien muiden naispuolisten välille, ja tähän erontekemiseen tarvitaan sukupuolistereotypioita: totta kai sä oot poika kun oot pitempi kuin minä, kun syöt enemmän, kun sulla on karvasemmat jalat, tietenkään sä et voi näyttää naisellisemmalta peruukki päässä koska oot mies. Arvelen, että näiden kommenttien tarkoituksena on varmaankin viestiä, että niiden sanojat ottavat minut ja identiteettini vakavasti - harmi vain, että ne toimivat täysin päinvastoin.

Kun joku muu sanoo minulle mikä minä olen, tulee siitä sellainen olo, että itsemäärittelyni on sivuutettu, ja että minut asetetaan jälleen uuteen lokeroon, jonka seinät muodostuvat aivan yhtä absurdeista oletuksista kuin ne, joihin löin päätäni eläessäni tyttönä. En pidä siitä, että ne asiat jotka tekivät minusta epäfeminiinisen ja tytöksi epäkelvon, nostetaan nyt esiin jonkinlaisina pettämättöminä todisteina sukupuolestani. Rajojen typeryys ei ole kadonnut minnekään, vaikka itse olenkin vaihtanut paikkaa rajan toiselle puolelle.

Ehkä siksi pidän oikeastaan positiivisena sitä, että voin edelleen olla ryhmässä yksi tytöistä, että on ihmisiä jotka eivät oleta minun jotenkin muuttuneen, vaan joiden kanssa voin olla yhdessä samalla tavalla kuin ennenkin. Sosiaalinen piirini koostuu paljolti naispuolisista ihmisistä, ja olisi surkeaa jos en voisi olla heidän seurassaan yhtä vapaasti kuin ennen - tosin olen siinä mielessä onnekas (ja ihmisnirso), ettei ystäväpiirissäni kiinnitetä muutenkaan niin paljon huomiota sukupuoleen kuin muualla.

Vaikka pidänkin sukupuolen korostamista keinotekoisena ja typeränä, on silti tilanteita joissa se tuntuu hyvältä. Kun miespuoliset kaverini tervehtivät minua kysymällä "Mitä jätkä?", se ei tunnu keinotekoiselta vaan aidolta tunnustamiselta - ja joukkoon sisällyttämiseltä.

Blogiani on näemmä luettu Normihomolehden eli tuttavallisemmin NHL:n toimituksessa, ja olisiko jopa lisääntynyt lukijamääräni kytköksissä minulta napattuun lauseenmittaiseen sitaattiin lehdessä?

Koska olen, kuten kaikki bloggaajat, itserakas ja huomionkipeä, en tietenkään voi olla tuntematta itseäni imarrelluksi siitä tavasta, jolla NHL:ssä on irrotettu lauseeni asiayhteydestään ja sijoitettu se osaksi muiden samanlaisten vähän höpsähtäneiden ja asioita tajuamattomien kaikestavalittajien kommenteista koostettua palautetta, joka ennen kaikkea todistaa miten Normihomolehti joutuu taistelemaan paitsi niiden tylsien heteroiden, myös meidän toisten(sic) ymmärtämättömyyttä ja tuomitsevaa asennetta vastaan.

Nyt lopetan kuitenkin ymmärtämättömän mediakommentointini, ja palaan pääasialliseen alaani eli puhumaan itsestäni.

Olen käynyt kuukauden sisällä plastiikkakirurgin ensitapaamisessa, hormonipolin puolivuotiskontrollissa sekä tapaamassa ensimmäistä kertaa uutta sairaanhoitajaani Transseksuaalien tutkimusyksikössä, jossa diagnoosin jälkeen tehdään vielä jonkinlaista seurantaa lähinnä henkisestä voinnista, ymmärsin. Oma käyntini kesti noin kymmenen minuuttia, jonka aikana kerroin lyhyesti missä vaiheessa prosessia olen, miten ihmissuhteeni sujuvat ja minkälaiset tulevaisuudensuunnitelmat minulla tällä hetkellä on. Hoitaja totesi, että ei varmaankaan tarvitse sen pidemmin jutella, kun en kerran vaikuta siltä että minulla olisi mitään kysyttävää tai sanottavaa. Olin samaa mieltä, ja sainkin seuraavan käyntikerran vasta reilun parin kuukauden päähän. Muutamia viikkoja sitten minulle soitti myös sen erikoissairaanhoitajan seuraaja, jonka luona kävin muutama vuosi sitten purkamassa itseäni. Sanoin että hoitosuhteen voi minun puolestani lopettaa, sillä en koe olevani sen kummemmassa tuen tarpeessa kuin mitä saan lähipiiriltäni.

Edellisen merkinnän kirjoitin piikkipäivän mentyä ohi, ja vaikka väliaika ylittyikin normaalista vain yhdellä päivällä, huomaan silti miten dramaattinen vaikutus sillä on mielialaani. Ennen piikkipäivää saatan olla muutaman päivän ajan hermostunut tai helposti ärtyvä - kuten olen itse asiassa taas pari päivää ollut - mutta jos pistäminen venyy, tulee älytön pudotus. Ymmärrän hyvin monien puheet siitä, miten testoilla ollessa tuntuu siltä kuin olisi vihdoin oikeaa polttoainetta aivoille, että koko aiemman elämänsä on ollut jotenkin vain puolittain olemassa ja vasta testoilla todella oma itsensä, sillä juuri niin olen itsekin asian kokenut.

Olen kuitenkin alkanut pelätä pistämistä, mikä ehkä vaikuttaa myös hermostuneisuuteeni piikkipäivän lähestyessä. Tiedän, millainen vaikutus on sillä, ellen saa testosteronia elimistööni oikeaan aikaan, kahden viikon ja kahden päivän välein, mutta pistäminen on alkanut tuntua välillä niin epämiellyttävältä, että tekisi mieli olla pistämättä ollenkaan. Olen pistänyt neulan muutaman kerran vahingossa johonkin suoneen, luultavasti pieneen, mutta siitä huolimatta pelästyn aina melko lailla kun ruiskun mäntää takaisinpäin vetäessäni ruiskuun tulee verta. Kerran onnistuin jopa ensin kokeilemaan vetämällä, tuleeko verta, eikä sitä tullut, mutta kun aloin painaa mäntää alaspäin tuntui oudolta ja tarkistin vielä kerran, jolloin verta tulikin. Inhottavaa. Nyt olen ajatellut käydä pistättämässä seuraavan annoksen terveydenhoitajalla, mutta seuraava piikkipäivä taitaa olla huomenna enkä ole selvittänyt edes, tarvitseeko minun varata aikaa. Hermostuttaa siis.

Aloin miettiä, olenko taas masentumassa. Kaikki tuntuu jollain tapaa tyhjältä, tarkoituksettomalta ja ponnettomalta. En jaksa tehdä kotona mitään, istun huoneessani sinne keräytyvien tavaroiden ympäröimänä ja välillä ehkä ajattelen että jotain pitäisi tehdä. Olen luistanut siivousvuoroista viikkokausia vaikka teoriassa haluaisin siivota. En jaksa mennä kouluun sillä olen vuorotellen sitä mieltä, että muut kurssilaiset ovat idiootteja, ja välillä sitä mieltä, että en itse tiedä enkä osaa mitään.

On kulunut kohta kaksi vuotta päätöksestäni lähteä prosessiin, diagnoosista yli puoli vuotta ja testojen aloittamisestakin jo kuusi kuukautta. Silti olen edelleen ihan samassa tilanteessa kuin aloittaessani; jatkuvasti joudun miettimään miten muut ihmiset minut näkevät ja mitä ajattelevat, kiinnittämään koko ajan huomiota eleisiini, asentoihini, ääneeni. Läpimenoon vaikuttaa jopa se, kenen kanssa liikun ja mistä puhun, ja tuntuu raivostuttavalta että sellaisessa seurassa jossa muuten viihtyisin parhaiten, eli feministien ja tyttöjen kanssa, tulen nähdyksi miespuolisena kaikkein epätodennäköisimmin. Se "tiedostavampi" osa ymmärtää ehkä transihmisten olemassaolon, muttei tule ajatelleeksikaan, että voisi kohdella sellaista ihmistä muuten kuin nimenomaan trans-statuksen kautta.

On aika hankala kuvailla, miltä tuntuu kun joutuu koko ajan olemaan niin tietoinen itsestään ja peilaamaan itseään muihin, vertailemaan itseään miehiin ja naisiin, kun pitää koettaa sijoittaa itsensä johonkin paikkaan ilman mitään varmuutta siitä, tekevätkö muut ihmiset samoin. Ehkä vähän samalta kuin miltä tuntuisi kulkea sellainen t-paita päällä, jossa oleva teksti julistaa jotain viestiä tai kantaa, jota ei itse laisinkaan allekirjoita. Tuntuisi naurettavalta lähteä selittämään oikeaa mielipidettään kaikille tapaamilleen ihmisille, ja milläs siinä vaiheessa edes saisi ymmärrettäväksi, miksi sitten kulkee sellaisessa paidassa? Siinä koettaisi sitten vain peitellä tekstiä parhaansa mukaan, vilkuilisi vastaantulijoiden ilmeitä ja koettaisi selvittää, lukivatko nämä tekstin ja mitä ajattelevat siitä, onko se samantekevää vai ehdoton este kommunikaatiolle. Kun on tässä tilanteessa, kenen tahansa ohikulkijan tai kaupan kassan mielipiteestä tulee yhtäkkiä yllättävän tärkeä. Jos ajatus väärissä vaatteissa kulkemisesta päivän ajan tuntuu hankalalta, miettikääpä, millaista se olisi viikon verran, tai kuukauden. Ja miltä tuntuu se, kun on joutunut olemaan siinä tilanteessa joka päivä ollessaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja välillä silloinkin, kun on yksin kotona ja peiliin katsominen käy sietämättömäksi. Kaksi vuotta.

Kävin myös plastiikkakirurgilla näyttämässä tissejä. Kirurgi oli mukava ja asiallinen, ei jäänyt käynnistä mitään valittamista. Tietoa tuli hyvin, sellaisia asioita joita en tiennyt etukäteen, ja hyvinä uutisina se, että luultavasti minut leikataan tavalla, joka jättää huomattavasti pienemmät ja huomaamattomammat arvet kuin mihin olin varautunut.

Olin ajatellut, että rintaani jäisi leveät, tai siis pitkät, arvet rintalihaksen alapuolelle, tähän tapaan









mutta kirurgi oli sitä mieltä, että minulle jäisi arvet vain nännien ympärille sekä muutaman sentin verran kummastakin nännistä sivulle päin. Vielä ei ole tietoa, kuka leikkaa ja milloin - leikkaavia lääkäreitä on kaksi, ja on luultavaa että leikkausta venytetään niin pitkälle kuin hoitotakuun puitteissa on mahdollista. Olen asennoitunut niin, että se on helmikuun lopussa, enpähän sitten odota liian pikaista aikaa.

Aikaa tuntuu kuitenkin olevan vielä niin paljon, etten oikein osaa suhtautua. Olen halunnut poistattaa rintani ainakin kymmenen vuotta, siitä lähtien kun tajusin että se on mahdollista, mutta tavallaan se on ollut minulle koko ajan vain teoreettinen mahdollisuus, ei mitään sellaista mitä olisin aktiivisesti tavoitellut tai odottanut. Ehkä olen jollain tavalla vain olettanut, että se jossain vaiheessa tulee eteen, ja niin se näyttää tulevankin.

Tänään kirjoitin kirjettä ja pohdin, missä vaiheessa leikkaus konkretisoituu minulle. Silloin, kun saan ajan? Vai silloin, kun lähden sairaalaan? Ehkä silloin, kun herään nukutuksesta, vaiko vasta silloin, kun voin lakata käyttämästä tukiliiviä, ja voin vetää paidan päälleni sovittelematta binderiä alle ja vahtimatta koko ajan sitä, pullottaako jostain kohtaa nyt väärällä tavalla? Joka tapauksessa rintakehäni on todellisuutta ensi keväällä, ennen kesää, ja siihen olen tyytyväinen.

Olen alkanut suhtautua plastiikkakirurgiaan aika eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin pidin kosmeettiseen - poissulkien siis esimerkiksi onnettomuuksien aiheuttamien haittojen korjaamisen - kirurgiaan turvautuvia aivopestyinä ja tahdottomina. Ja vaikka edelleenkin näen ongelmia kirurgian sukupuolittuneisuudessa ja monissa muissa asioissa, huomaan että loppujen lopuksi olen itsekin valmis aivan samaan kuin aiemmin kritisoimani ihmiset; alistamaan vartaloni leikeltäväksi vastatakseni paremmin kulttuurisia ihanteita. Voisin tietysti teoretisoida siitä, miten sukupuoleen ylipäätään sopiminen on aivan eri asia kuin kauneuden tavoittelu, mutta onko se lopulta? Tuskinpa.

No jaa. Olen liian väsynyt kirjoittaakseni kovin syvällistä tekstiä, mutta koetan kirjoittaa jatkossa enemmän. Sain muuten zineni valmiiksi, jos riittävän moni jaksaa kommentoida tähän, voin ehkä vaivautua laittamaan sen nettiin. Sitä ennen kiinnostuneet voivat lähettää postiosoitteensa osoitteeseen
do piste just piste riot at gmail piste com. Zinestä on olemassa sekä suomen- että englanninkieliset versiot, kannattaa mainita kumman haluaa. Englanninkielisiä on jäljellä printattuina kaksi, suomenkielisiä ei yhtään, mutta kyllä minä vielä joku päivä raahaudun jonnekin tulostamaan :)

Kävin Prideillä näyttämässä tissejä, kun tämä on viimeinen vuosi jona siihen on vielä mahdollisuus. Olin siis Topfreedom equality -blokissa. Heti alusta lähtien ympärillä olevat ihmiset tekivät omalla käyttäytymisellään selviksi syyt siihen, miksi koko blokki ylipäätään järjestettiin: rintojen seksualisoiminen ja niihin liittyvä shokkiarvo, sekä tietysti kehon perusteella sukupuolittaminen ovat kaikki varsin tiukassa. Heti ensimmäisten minuuttien aikana kymmenet ihmiset kerääntyivät ympärillemme kuvaamaan paljaita rintoja. Huomauttaessani eräälle toiselle osallistujalle, tarkoituksellisen kovaan ääneen, siitä miten tämä tosiaan alleviivaa asiaa varsin tehokkaasti, eräs kuvaajista ryhtyi puolustautumaan kertomalla miten "mielenkiintoisilta" näytimme. Niinpä niin - paljailla rinnoilla on poikkeusarvo, jota rintakehällä ei ole. Ne tekevät kantajastaan jotenkin erikoisen, jonkun jonka oletetaan nimenomaan haluavan näyttäytyä ja tulla nähdyksi tietyllä tavalla.

Hetken päästä joku marssin järjestäjistä tuli tervehtimään ja ilmoitti kertoneensa järjestysmiehille, että paidatta saa olla "niin kauan kuin ei ole aktia". Todellakin, paljaat rinnathan herättävät vastustamattoman tarpeen harrastaa seksiä keskellä katua, ja toisaalta seksin harrastaminen julkisella paikalla ei ilmeisesti paita päällä ole samalla tavalla mahdollista. Rintoja seksualisoidaan jatkuvasti joka paikassa niin, että niiden varsinainen tarkoitus unohtuu: monet näkevät itse asiassa rintaa imevässä tai sitä sormeilevassa pikkulapsessa jopa jotain rivoa.

Lähes kaikki rintoineen paidatta olleet saivat käsiinsä myös flaijerin, jossa mainostettiin "Naisten taidetapahtumaa". Itse ehdin jo hetken toivoa, että naiset otsikossa viittaisivat vaikka esillä oleviin taiteilijoihin, mutta ei: tarkemmasta kuvauksesta kävi ilmi, että tapahtuma on tarkoitettu "kaikenlaisille naisille". Koska jos sinulla on rinnat, olet nainen. Itseidentifikaatio ei siinä vaiheessa paljoa paina, sillä ihmisille ei yksinkertaisesti tunnu tulevan mieleen, että rinnat paljaana oleva henkilö voisi olla jotain muuta kuin nainen. Sama ajatus toistui myöhemmin saman päivän keskusteluissa; minulta esimerkiksi kysyttiin, mitä mieltä olin siitä kulkueen osasta, jossa oli niitä naisia ilman paitaa. Ilmeisesti blokkiin myös osallistuneet paidattomat, mutta rinnattomat ihmiset eivät sitten monenkaan mielessä hahmottuneet osaksi samaa tapahtumaa. Ja miksi olisivatkaan, onhan paljas rintakehä paljon tutumpi näky kuin yläosattomissa oleva "nainen".

Aikaisemmista vuosista poiketen osallistuin useampaan Pride-tapahtumaan, sillä transaiheita oli huomioitu aiempaa enemmän (tarkoittaen, että tänä vuonna jotain oli). Itse kulkueessa ja puistojuhlassa transnäkyvyyttä ei kuitenkaan ollut muualla kuin homo- ja bimiehille suunnatun seksikyselyn lomakkeessa, johon saattoi ruksia laatikon sanan "transmies" kohdalta. Näkymättömyyden lisäksi olo oli välillä aika epätoivottu. Puistossa kusilaarilla vieressä seisovat miehet tuijottivat stand-to-pee -vehjettäni ja kröhivät ja nauroivat perään, kun lähdin pois.

Juuri kun olin lähdössä, pari miestä käveli ohitse ja kysyi minulta jotain. "Hei tyttö!" huusi ensimmäinen, kirosin hiljaa ja olin lähdössä kävelemään, kun toinen pelasti tilanteen: "Ai tyttö! Hehe. Se on kyl mies."

En ole tainnut kirjoittaa varsinaisista prosessiin liittyvistä kuulumisista hetkeen jos toiseenkaan, oikeastaan kai ollenkaan sen jälkeen kun olen päässyt tuskastuttavasta tutkittavana ja analysoitavana olemisesta ja saanut vihdoin luvan aloittaa ihan oikean oman elämäni.

Hormonipolikäynti oli maaliskuussa. Niille, jotka eivät tiedä, "hormonipoli" viittaa käytännössä Helsingin alueella Naistenklinikkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi se ei ole se nimitys, mitä käytetään. Kävin siis siellä, enkä olisi varmasti selvinnyt käynnistä ellei minulla olisi ollut etukäteen tietoa siitä, mitä pitäisi tapahtua. Kutsussa ei ilmoitettu, että käynnillä otetaan verikokeita, jotka edellyttävät paastoa. Itse käynnillä ei sanottu, että mitään kokeita edes otetaan (paitsi housut alas ja papa-koe), joten ellen olisi itse kysynyt, että nytkö minä siellä laboratiriossa käyn, niin en olisi varmaan päässyt käymään ollenkaan. Lääkäri oli hiljainen ja pelästyneen kuuloisesti puhuva henkilö, jonka kanssa sain pinnistellä saadakseni selvää siitä, mistä kulloinkin puhuttiin. Hänen asenteessaan ei kuitenkaan ollut valittamista, ja se palvelu, jota sain, oli ihan ystävällistä. Kertoi lyhyesti testosteronin vaikutuksista vähemmän kuin jo tiesin, kirjoitti reseptiin "erillisen ohjeen mukaan" protestoituani kolmen viikon piikkiväliä liian pitkäksi ja lupasi uusia reseptin nopeammin, jos haluan lyhentää väliä.

Eilen sama lääkäri soitti kontrollisoiton, sanoin että mieliala on tasaantunut ja kohonnut, karvankasvu lisääntynyt ja äänenmurros alkanut, ei negatiivisia vaikutuksia. Kerroin mihin mennessä tarvitsen reseptin tällä piikkivälillä (2 viikkoa ja 2 päivää, johon lyhensin kun huomasin sen käännekohdaksi, jonka jälkeen ärsyynnyn kaikkeen ja kaikkiin), lääkäri lupasi kirjoittaa ja sanoi vielä että "itsehän sen parhaiten tietää" kuinka usein pitää pistää - asenne, johon harvemmin lääkäreillä törmää.

Sain ajan Töölön plastiikkakirurgian osastolle konsultaatiokäynnile syyskuun alussa. Luultavasti itse rintakehäleikkaus menee kuitenkin ensi vuoden puolelle, mahdollisesti helmikuullekin, sillä kuulemani mukaan ne tavataan hoitaa juuri ja juuri hoitotakuun rajoissa. Konsultaatioaikakin on silti jo älytöntä edistystä, ja jännittää ja hermostuttaa. Ehkä olen tottunut siihen, että ajatus oikeanlaisesta rintakehästä on vain kymmenen vuotta elänyt fantasia, ei jotakin, joka voisi todella toteutua?

Kävin viemässä nimenmuutoshakemuksen maistraattiin käsiteltäväksi, ja siinä vaiheessa kun saan päätöksen siihen, kolmanteen, nimenmuutokseeni, aion vihdoin hankkia henkilökortin uudella nimellä. Maistraatin virkailija ei, vaikka puoliksi odotin, silmäillyt minua hämmentyneesti tai huudahtanut "Mutta tämähän on miehen nimi!" - itse asiassa luulen, että lausunto transsukupuolisuudestani saattoi olla suurempi yllätys kuin nimi, johon olen vaihtamassa. Olen tottunut menemään läpi suurimmassa osassa arkipäiväisiä tilanteita, tai ehkä olen tottunut olemaan ajattelematta sitä enää yhtä paljon kuin alussa.

Kolme kuukautta testesteronilla on tuonut joitakin muutoksia, joista osan jo listasinkin ylempänä. Niiden lisäksi on havaittavissa selkeää klitoriksen kasvua (tosin enimmäkseen ihonalaisessa osuudessa) sekä jonkin verran jo rasvakudoksen uudelleensijoittumista. Lihaksia ei näy sen enempää kuin ennenkään, ehkä vähemmän, kun en ole jaksanut treenata sitäkään vähää kuin aiemmin. Ahkerasta tarkastelusta huolimatta partakaan ei vielä kasva.

Eli odottelua tämäkin, mutta huomattavasti paremmassa asemassa kuin tutkimusten aikana: nyt voin ainakin olla varma siitä että asiat tapahtuvat, ennemmin tai myöhemmin.

Luin tässä uuden Normihomolehden eli NHL:n (jostain syystä epäilen, että nimi on keksitty vain jotta voitaisiin käyttää kyseistä lyhennettä). Olin odottanut nimen perusteella nimenomaan homolehteä, mutta julkaisussa puhuttiinkin myös sukupuolen monimuotoisuudesta - ainakin transgender-fauxqueenistä ja Prinssit-yhtyeen jäsenten sukupuolikritiikistä, tosin näitäkin asioita käsiteltiin tavoilla, jotka jättivät todella paljon toivomisen varaa ("Prinssit on yhtä kuin kolme turkulaista naista, joista ainakaan yksi ei kuitenkaan halua tulla määritellyksi sukupuolen mukaan" tai "Faux queen on nainen, joka haluaisi olla drag queen. Tämä määritelmä sopii kuitenkin vain cis-sukupuolisille naisille, koska faux dragia tekevät myös transsukupuoliset. Faux queen ei ole mies. ... [Myöhemmin haastateltu esiintyjä kertoo] "Koin identiteettini transsukupuolisena miehenä tukahduttavaksi. ... Ahdistuin siitä kapeudesta, joka tuntui sisältyvän (trans)mieheyteen").

Mitä helvettiä? Nähtävästi kirjoittajat haluavat osoittaa hallitsevansa sellaiset termit kuin 'cis-sukupuolinen', mutta ymmärrys tuntuu olevan hieman hukassa. Anna Cadia vaikuttaa jutussaan antavan ymmärtää, että haastateltu esiintyjä, joka nimittää itseään transmieheksi, onkin itse asiassa cis-sukupuolinen nainen! Tai ainakin hän on enemmän verrattavissa "oikeaan naiseen" kuin transsukupuoliset naiset, joita ei tulkintani mukaan kirjoittajan mielestä voi laskea faux queeneiksi, sillä "määritelmä sopii vain cis-sukupuolisille naisille", koska "faux queen ei ole mies" - kun taas transnainen ilmeisesti Cadian mielestä on, ja transmies taas ei. Vaikka jutun loppupuolella ilmenee, ettei haastateltu Misster Raju Rage näekään itseään yksiselitteisesti miehenä, on jutun alussa esitelty jo melkoinen kokoelma sellaisia sammakoita, joita olisi suonut kirjoittajan miettineen vähän pidempään, ja sitten vielä vähän lisää.

Cadia tuntuu myös essentialisoivan naiseutta ja feminiinisyyttä kirjoittaessaan siitä, miten "faux-hahmoissa on jotain koskettavan aitoa ja todellista", siitäkin huolimatta, että faux sanana tarkoittaa "tekaistua, virheellistä tai väärennettyä" - ilmeisesti feminiinisyys on siis naisille aidompi ja enemmän oma ilmaisutapa, kuin drag queeneille, jotka eivät miehinä voi olla aidosti feminiinisiä?

Minttu Murasen Prinssit-juttu taas toi mieleeni pari vuotta sitten kärjistetyksi tarkoittamani lausahduksen: jos jatkan niin, että koetan olla määrittelemättä sukupuoltani, olen muille vain se tyttö, joka ei määrittele sukupuoltaan. En toden totta ajatellut vielä joku päivä törmääväni artikkeliin, jossa joku tyhjentää haastateltavansa itsemäärittelyn täysin määrittelemällä hänen sukupuolensa tavalla, josta samalla kertoo hänen kieltäytyvän.

Pidemmittä jaaritteluitta sisällöstä haluaisin vielä palata julkaisun nimeen. nallem kirjoitti samasta aiheesta aiemmin Kummakerhossa, ja haluaisin itsekin jatkaa tästä. Kuten sanottua, nimen perusteella odotin nimenomaan homolehteä. Kun lehti kuitenkin sisältönsä puolesta näyttää olevan suunnattu huomattavasti laajemmalle yleisölle, on pakko kysyä, miksi juuri homo on se sana, jonka pitäisi yhdistää koko LGBTIQ-rimssun ihmiset toisiinsa? Vaikka kysymys olisikin ironiseksi tarkoitetusta kommentista homo-sanan hegemoniasta, se kuitenkin näyttäytyy lukijalle aivan saman kuvion uusintamisena. Jokaisen kai pitäisi olla vähän homo, sillä hyvät juhlat (NHL:n ykkösnumeron teema) ovat selvästi vain homojen hommaa, eivätkä "tylsien heteroiden". Normihomolehden nimi jatkaa ajatusta kaksijakoisesta, kaksinapaisesta seksuaalisuudesta: on olemassa homoja ja on olemassa heteroita, piste. Ilmeisesti ainoa, mitä voimme tässä homojen ja heteroiden kansoittamassa maailmassa tehdä, on valita puolemme - siitä huolimatta että seksuaalisuus, ja näiden seksuaali-identiteettien edellyttämä sukupuolikin, on huomattavasti monisyisempi asia kuin kaksi toisistaan täysin erillistä lokeroa.

"Sehän on hyvä että sä reagoit, jos sä et reagoisi mihinkään niin mä pitäisin sua lobotomiapotilaana", sanoi eräs henkilö minulle eräillä paremman väen kutsuilla, joilla olin ilman omaa ansiotani, ja aloin välittömästi listata mielessäni niitä etuoikeusrakennelmia, joiden puitteissa hän sijoittuu minua korkeammalle. Yläluokalla on kautta aikojen ollut tapana leimata heitä alemmat tyhmemmiksi ja (älyllisesti) vajavaisemmiksi. Maailma pyörii yläluokkien säännöillä, ja sääntöjä osaamaton tai niitä tahallaan noudattamatta jättävä näyttäytyy säännöt hallitsevan(sic) näkökulmasta lähes väistämättä, no, idioottina. Tai ainakin holhouksen tarpeessa olevana, vähän vähemmän kyvykkäänä, (omaa parastaan) tietämättömänä.

Jälkeenpäin mietin, miten mainittu keskustelija olisi reagoinut, jos olisin listannut kaikki ne syyt, miksi en pahemmin ole äänessä ollut. Jos olisin sanonut suoraan, etten halua puhua tilanteessa jossa tiedän ääneni olevan yksi johtolanka siinä, että "oikeaa" sukupuoltani koetetaan selvittää; jossa tiedän olevani ulkopuolinen epänormaalin ulkonäköni vuoksi; jossa olen jatkuvassa altavastaajan asemassa huonompituloisena ja puolet työiästäni työttömänä viettäneenä; jossa poliittiset mielipiteeni ovat auttamatta vääriä, tai ainakin kyseenalaisia, tai ainakin sellaisia, joiden mukaan ei tarvitse toimia, sillä ne paljonpuhutut "elämän realiteetit" ovat vain jostain sattuman oikusta yhteensopivia puhujan poliittisten näkemysten kanssa.

Kate Bornstein kirjoittaa My Gender Workbookissa turvallisesta paikasta, mahdollisuudesta lepohetkeen, jatkuvan taistelun mahdottomuudesta. Hänelle se on mahdollisuus mennä läpi naisena; minulla, kuten tajusin kysyttäessä, on mahdollisuus turvalliseen paikkaan vain hetkittäin. Olin juuri hetkeä aikaisemmin selittänyt käsitettä niin kuin sen itse tulkitsen: turvallinen paikka on mikä tahansa positio, joka on hyväksyttävä vallitsevassa kulttuurissa. Se voi olla sukupuoli, se voi olla asema työssäkäyvänä tai opiskelevana (joskin jälkimmäinen on turvallinen positio harvemmin kuin ensinmainittu). Se on mikä tahansa, joka ei uhkaa järjestelmää tai vastakeskustelijan arvomaailmaa, mitä tahansa joka on käsitettävissä hänen käsitteillään. Turvallinen paikka on yhteistä maaperää, jotain mistä molemmilla on kokemusta. Se on jotakin, jossa oleminen ei ole ulkopuolella olemista. Sellaista, jona oleminen ei ole häpeällistä.

Olen kirjoittanut häpeästä nopeasti aiemmin, mutta olen miettinyt aiheeseen palaamista useasti. Ilman uhkaavaa häpeää ei olisi sosiaalista kontrollia, sillä mitäpä pelättävää olisi seurauksissa, jotka eivät vaikuta yksilön kykyyn toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä? Jopa vapausrangaistuksissa oleellinen osa on rangaistuksesta jäävä sosiaalinen stigma - siltä varalta, ettei pelkkä vaikutus maineeseen olisi riittävä, on stigma institutionalisoitu rikosrekisterin muotoon. Norminvastainen käytös aiheuttaa häpeän tunteita, tai ainakin sen tulisi aiheuttaa - jos näin ei näytä olevan, paheksutaan sitä, ettei ihminen edes "ymmärrä hävetä".

Häpeän tunne, ajatus siitä, mitä muutkin mahtavat ajatella, vaanii taustalla kun koettaa luovia sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään vaikkei työpaikkaa olisikaan, huomaa selittelevänsä jotain epämääräistä työstään, kun kysytään. Vaikka periaatteessa olisi sitä mieltä, että epätyypilliset ihmissuhteet eivät ole sen huonompia kuin norminmukaisetkaan, sitä kuitenkin päätyy helposti yksinkertaistamaan omaa suhde-elämäänsä puhuessaan ihmisille, joiden mielipiteistä ei ole varma - ja jotka siksi olettaa normin noudattajiksi ja -vartijoiksi. Kaikkein epävarmimmalle pohjalle olen kuitenkin joutunut niissä tilanteissa, joissa tarkkailun kohteena on sukupuoleni: vaihtoehtoinani ovat häpeä ja häpeä. Jos sukupuolitun naiseksi, olen kummallinen, vääränlainen, potentiaalisesti mielenvikainen ja seksuaalisesti epäilyttävä; kaikki häpeällisiä ominaisuuksia. Jos taas sukupuolitun mieheksi, olen kuitenkin vain askeleen päässä uudesta häpeästä - paljastumisesta ja koko asteikon ulkopuolelle putoamisesta. Ja kun tämän perustunteen kuorruttaa kaikella muulla, mikä tekee minusta sosiaalisesti epäkelvon ja huonon yksilön niin voilà - eipä paljon puhuta.

Lobotomiapotilas, siis.

Olen vielä elossa. Sain diagnoosin. Nyt odottelen hormonipoliaikaa, johon on enää joitakin päiviä.

Tulevaisuus jännittää ja ehkä vähän pelottaa mutta ajattelen sitä jatkuvasti, elän jossain muualla kuin tässä ja nyt enkä ehkä pidä siitä, mutta toisaalta tässä ja nyt minulla on flunssa ja kurkkuuni koskee.

Olen sitoutunut ihmiseen ja ajattelin sitoutua myös kouluun ja myöhemmin töihin, nyt kun minulla on ehkä alkamassa elämä, jossa voin löytää paikan, jossa haluan olla. Mietin, onko se vastakkaista kaiken seikkailun kanssa ja onko huono pysähtyä johonkin, menetänkö rakkauteni välitiloihin ja liikkuvuuteen ja muuntuvuuteen, löydänkö jotain sellaista jota olen vuosikausia ainakin kuvitellut kaipaavani, jonkinlaisen todellisen itseni?

En aio olla yksinkertainen vast'edeskään. Odotan sitä, että minulle kasvaa parta, jotta pääsen käyttämään hameita. Välillä pelottaa edessä oleva elämä epämääräisenä; mietin missä kaikissa asioissa kehoni tulee tielleni tavoilla joilla ei pitäisi, millä kaikilla tavoilla kehonormit tulevat tielleni.

Menen läpi useimmiten enkä jaksa enää ahdistua kovin paljon satunnaisista tytöttelyistä. Joku päivä tajusin, miten onnellisessa asemassa olen niihin nähden, jotka eivät vuosien jälkeenkään tule kohdelluksi niin kuin haluaisivat - minulla on taito vakuuttaa ihmisiä ja ilmeisesti se taito ulottuu jopa niinkin muuttumattomana pidettyyn asiaan kuin sukupuoleen. Mutta sukupuolihan on enimmäkseen liikkeitä ja asentoja, tiettyjen asioiden tekemistä, äänenkäyttöä ja tilanottamista. Minulle siis, koska minulla on sellainen keho joka taipuu monenlaisiin tulkintoihin, olen aina ollut rajalla, minulle on kokoja niin naisten kuin miestenkin vaatteissa ja voin olla mitä haluan. Ainakin toisinaan. Ainakin kun uskon siihen itse.

Ajattelin kirjoittaa siitä, miten paljon jotkut asiat minua pelottavat; satunnainen väkivalta, väärässä paikassa oleminen, syrjintä ja ymmärtämättömyys ja vihamielisyys, mutta sitten aloin ajatella sitä miten olen tähän astikin elänyt ulkopuolella, enkä ole pelännyt. Miksi minun pitäisi nyt aloittaa?