Olisi kai aika kirjoitella tännekin jotain, vaikka tästä päivityksestä luultavasti tuleekin aika purkautumista.

Puolen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas lääketieteen hellässä huomassa useammallakin rintamalla; lähete munasarjojen poistoleikkaukseen on vihdoin mennyt perille ja ilmoitin voivani ottaa vastaan peruutusaikoja lyhyellä varoitusajalla. Tähän on syynä se, että olen ainakin loppuvuoden sairaslomalla masennuksen takia. Ajattelin kerrankin sekä hakeutua hoitoon ajoissa että antaa itselleni luvan olla masentunut ja voimaton ilman itseni syyllistämistä. Masennus potkaisi tällä kertaa kunnolla ja yhtäkkiä, ja yhtenä päivänä kävelin koulusta ulos, soitin ystävälle ja menin tämän luokse itkemään, juomaan viskiä ja syömään mustikkapiirakkaa. Sen jälkeen en ole käynyt koulussa muutoin kuin terveydenhoitajan, psykologin, opon ja lääkärin luona selvittelemässä sitä, että mitäs nyt tehdään. Opon hitusen välttelevännihkeää suhtautumista lukuun ottamatta kaikki ovat itse asiassa käyttäytyneet varsin huomioivasti ja ammattimaisesti, johon en ole ollenkaan tottunut. (Ellei oteta lukuun sitä, että psykologin kanssa väänsin puoli tuntia veganismistani, mutta sekin sentään loppui kun sanoin että tämä ei nyt ole se aihe, josta tulin puhumaan, vaikka ymmärränkin että syöminen on kokonaishyvinvoinnin kannalta oleellinen asia.) Eri ääni oli kellossa psykiatrian poliklinikan erikoislääkärillä, jonka mielestä transtaustani tuntui olevan koko hommassa oleellisin asia, ja joka mm. tiedusteli seksuaalisen kiinnostukseni kohteista - selkeästi sillä ajatuksella, että heterous on jokaisen transihmisen tavoitteena ja edellytys sukupuolirooliin sopeutumiselle - ja hormonihoitojeni kestosta, sekä arvioi ulkonäköäni ja läpimenevyyttäni, eikä mitenkään kovin ylevin sanankääntein. Onneksi en enää varmaankaan tapaa kyseistä lääkäriä, tai jos tapaan niin hän ei kuitenkaan ole se henkilö, jolle minun pitäisi pystyä puhumaan. Tarkoituksena olisi psyk.polin kautta saada lausunto KELAn tukemaa terapiaa varten - olen aikaisemmin kahdesti tai kolmesti ollut jo terapeutinetsintävaiheessa, mutta olen aina perääntynyt koska asiallisen ja ymmärtävän terapeutin etsiminen on tuntunut kohtuuttoman vaikealta. Vaikka nyt olenkin melko pahasti masentunut, on minulla kuitenkin nykyään paljon parempi kyky hahmottaa omia asioitani ja vetää rajojani, joten voi olla ihan hyväkin etten ole aikaisemmin käyttänyt kuitenkin aika rajallista terapiatukea.

Ja mikä minua nyt sitten vaivaa? Monella tapaa tuntuu, että elän uudelleen seitsemän vuoden takaista syksyä, kun olin eronnut pitkään epämääräisenä jatkuneesta on/off -suhteesta. Tämä biisi muistuttaa edelleen tuosta ajasta, ja tavoittaa yllättävän monia kohtia tästäkin. Olen laihtunut muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa mutta koen olevani lihavampi kuin vuosiin, välttelen syömistä sekä tarkoituksella että siksi, että se tuntuu välillä ylitsepääsemättömän vaikealta yksin. Olen kadottamassa kehoni rajoja, tuntuu että muotoni vaihtelee sen mukaan, kuka minua katsoo, ja tämä tuntuu erityisen pelottavalta siksi, etten ole kokenut sitä oikeastaan ollenkaan lähes kolmeen vuoteen, kun sitä ennen se oli varsin tavallinen olotila. Haluaisin kaventua, välillä olemattomiin, välillä vain sen verran että näyttäisin enemmän siltä kuin ajattelen että pitäisi. En usko että pääsen lantioläskeistäni eroon ennen oman hormonitoiminnan lakkauttamista eli munasarjojen poistoa - testot eivät lamaa toimintaa riittävästi, vähän aikaa sitten jouduin pitämään kuukautiset kun kohdun limakalvo oli testoista huolimatta paksuuntunut ja oli varsin kivuliaita kramppeja - ja oikeastaan minua pelottaa, että olen luustoltani jotenkin sen muotoinen, etteivät ne kaarteet loivene ikinä. Vaikka ei se kai edes ole mahdollista.

On kuitenkin myös asioita, joita tein seitsemän vuotta sitten ja vielä lähempänäkin, ja joista haluan ainakin uskoa päässeeni eroon. En ole alkanut oksentaa enkä viillellä, en ole eristäytynyt huolimatta siitä, että välillä tuntuu vahvastikin ettei seurastani ole kenellekään mitään iloa. Kun ahdistaa, koetan miettiä pitäisikö syödä tai mennä nukkumaan, ja välillä saan jopa tehtyä niin, eikä olo sen jälkeen tunnu yhtä huonolta. Vaikka olen saanut kehitettä itsessäni puolen, joka voi pysäyttää tilanteen ja tarkastella sitä, se ei kuitenkaan tarkoita että se puoli pystyisi aina puuttumaan tilanteeseen. Voin edelleen olla sekä itseäni että muita kohtaan ikävä, nihkeä ja syyllistävä - osa minusta vain tiedostaa tämän ja tarkkailee vierestä.

En oikein tiedä, miten minun pitäisi edetä tässä tilanteessa. Mahdollinen tuleva terapeutti tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta, etten ihan uskalla luottaa siihen että sellaisen edes joskus saan, tai että se veisi asioita eteenpäin. Ja luulen, että olen käyttänyt jo aika lailla kaikki ne keinot, joita itselläni on käytettävissä. Siltikin oma olo lähinnä pahenee.