Viime päivinä olen miettinyt aika paljon kahta teemaa, jotka oikeastaan liittyvät toisiinsa melko paljon: ulkopuolisuutta ja väkivallan uhkaa. Kun elää kulttuurissa, jossa oma asema ei ole yleisesti tunnustettu, joutuu kohtaamaan aika paljon kumpaakin.

En voi sanoa, tiedänkö millaista väkivallan uhkaa naiset kokevat silloin kun kokevat, en osaa sanoa kokevatko kaikki naiset sen samalla tavalla (vaikka en oikein ikinä usko, että olisi olemassa mitään niin suurta ryhmää, jonka kaikilla jäsenillä olisi aivan samanlaisia kokemuksia - jollain tapaa yhteneviä kyllä ehkä). Itse olen elänyt aina tietyllä tapaa sen norminaiseuden ulkopuolella, sillä vaikka minulla onkin kokemuksia tyttönä elämisestä, ne kokemukset ovat alakulttuuriedustajan; gootin, punkkarin, aktivistin. Kohtaamani häirintä on liittynyt yleensä jotenkin poikkeavaan ulkonäköön - joko niin, että ulkonäköäni arvostellaan tai niin, että minua on sen perusteella pidetty jonkinlaisena vapaana riistana, jota ei tarvitse kunnioittaa senkään vertaa kuin normaaleja tyttöjä.

Olen siis kohdannut sellaista häirintää, jota normaalin näköiset tytöt ja naiset eivät kohtaa, ja varmasti myös välttynyt sellaselta häirinnältä, jota he kohtaavat. Olen itsekin huomannut, että sellaiset miehet, jotka jossakin tilanteessa ovat ahdistelleet "kaikkia naisia", ovat jättäneet minut huomiotta, ikään kuin ulkopuolelle (ja sama pätee sellaisiin miehiin, jotka flirttailevat "kaikille naisille"). Tämä on siis tapahtunut silloin, kun olen elänyt tyttönä.

Uskoakseni tyttöinä kasvaneet ovat tietyllä tapaa poikina kasvaneita tietoisempia omasta mahdollisuudestaan kohdata väkivaltaa - vaikka esimerkiksi julkisella paikalla väkivallan uhriksi joutuu todennäköisimmin nuori mies. Tähän täytyy tietenkin selventää, että tilastot käsittääkseni erottelevat toisistaan väkivalta- ja seksuaalirikokset, eikä seksuaalista häirintää edes minnekään tilastoida, raiskausten määrästäkin on vain arvailuja. Joka tapauksessa naiset pelkäävät enemmän ja rajoittavat liikkumistaan enemmän. Luulen, että miehillä on useammin jonkinlainen ajatus tai kokemus siitä, että he ovat ikäänkuin lävistämättömiä, heidän tilaansa ei voi tunkeutua, he ovat koskemattomia. Väkivalta tulee siihen tilaan yllätyksenä, ei jonain sellaisena jota on pelännyt joka kerta kulkiessaan kadulla väärään aikaan tai väärissä vaatteissa.

Itse en ole tyttönä eläessäni juurikaan rajoittanut liikkumistani pelon takia - pelko ei ole ollut sidoksissa mihinkään tiettyyn paikkaan, vaan se on ollut usein läsnä. En ole kuitenkaan pelännyt varsinaisesti raiskausta vaan väkivaltaa yleisesti - itse asiassa olen alkanut pelätä raiskausta enemmän vasta nyt. Minulla on edelleen tytöille ominainen kokemus siitä, että saatan joutua väkivallan kohteeksi, ja lisäksi minulla on tieto siitä, että pojat kohtaavat usein väkivaltaa julkisilla paikoilla. Pelkään, että joku käy kimppuuni pitäen minua miehenä mutta huomaa sitten etten oikeasti olekaan, jolloin joudun kohtaamaan sekä alkuperäisen aggression että sen vihan, joka herää siitä etten suostu pysymään sillä paikalla, joka minulle on osoitettu. Koska olen itse liikkunut naisen paikalta, se status ei enää suojele minua millään tavalla (vaikka naisetkin kohtaavat raakaa väkivaltaa, on kulttuurissamme kuitenkin ajatus siitä, että naisia ei lyödä). Ja koska en ole oikeasti mies, voi minuun käyttää sellaisia väkivallan muotoja, joita miehet kohtaavat paljon harvemmin kuin naiset. Käsi ylös, kuka on nähnyt elokuvan Boys don't cry?

Paljon hienovaraisempaa mutta myös aika turhauttavaa vallankäyttöä kohtasin viime viikolla eräässä tilanteessa monen eri ihmisen taholta. Koetin puhua genderjutuista erään transtytön kanssa, joka kertomansa mukaan ei ollut oikeastaan koskaan aikaisemmin voinut puhua niistä kenenkään kanssa. Turvallista tilaa tuntui kuitenkin olevan aika vaikeaa löytää, sillä vaikka olimme vetäytyneet selvästi kauemmaksi puhumaan keskenämme, tuli pöytään jatkuvasti joku normisukupuolinen joko kysymään, saako liittyä seuraan tai vain lupaa kysymättä istui alas. Koska kaikki nämä olivat ystäviäni tai ainakin kavereita, oli todella vaikea sanoa että nyt ei oikein sovi, ja muutama tuntuikin loukkaantuvan siitä, ettei heille ollut tilaa meidän keskustelussamme. Itsekin tunsin oloni vaikeaksi, ja tuntui siltä että ehkä pitäisi käydä tämä keskustelu joskus toiste, joskus myöhemmin, jossain toisessa paikassa, jotta ei tarvitsisi sulkea ihmisiä ulos. Ihan kuin meidän keskustelumme keskeyttäminen ei olisi ulossulkemista, ja vaikka tiedän ettei kukaan varmasti tarkoittanut keskeyttää, loukata tai tunkeutua, tiedän myös ettei kukaan varonut tekemästä sitä, sillä heille ei tullut mieleen että heidän läsnäolonsa saattaisi häiritä.

Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että muiden oli jotenkin perustellumpaa ja oikeutetumpaa loukkaantua siitä, että halusimme puhua vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samoja kokemuksia. Että minun tai meidän kokemuksemme eivät ole niin oleellisia, että meillä olisi oikeutta vaatia turvallista tilaa jossa käsitellä niitä - edes silloin, kun se tila on tyhjä pöytä jossakin nurkassa, jossa emme vie sitä keneltäkään.