Taidan olla vaiheessa, jossa minun täytyy alkaa miettiä suhdetta siihen sukupuoleen, joka minulle nykyään oletetaan. En ole missään vaiheessa kokenut itseäni mieheksi, ja vaikka olen tutkimuksissa muotoillut asian niin, että haluan mahdollisuuden kasvaa mieheksi, en ole kovinkaan varma siitä, että tulen ikinä kasvamaan siihen. Sen sijaan olen aika varma siitä, etten varsinaisesti halua. Haluan sekoittaa pakkaa, mutta lähteä siihen oikeasta päästä; nautin tilanteista joissa transsukupuolisena ulostulo johtaa kysymyksiin siitä, millainen nainen minusta sitten tulee, tai siitä että menen läpi hame päällä.

Viime aikoina olen kuitenkin enenevästi ollut tilanteissa, joissa kaikki läsnäolijat ovat aina nähneet minut miehenä. Ja se vasta on outoa. Minulla ei ole samanlaista jatkuvaa väärin tai oudosti nähdyksi ja kohdelluksi tulemisen tunnetta, vaikka huvittaviin ennakko-oletuksiin esimerkiksi menneisyydestäni, kokemuksistani tai kiinnostuksenkohteistani toisinaan törmäänkin. Mutta joka kerta, kun joku viittaa minuun sanalla mies, tuntuu oudolta, yhtä aikaa huvittavalta ja nololta, ja mielessäni pyörii että eikö ne muka nää että en mä oikeesti ole. Sen sijaan jos joku muu sanoo minulle, etten oikeasti ole, se ärsyttää ja tuntuu vähättelyltä. Ymmärrän että ihmisille, jotka ovat tunteneet minut vuosikausia, voi olla hankala hahmottaa se, että kun tapaan uusia ihmisiä, heille ei tule mieleenkään että "olisin ollut" nainen. Mutta vituttaa, kun sitä ihmetellään ääneen.

Luulen että on täysin mahdollista, etten ikinä löydä itselleni täysin luontevaa paikkaa sukupuolijärjestelmässä. Se ei ole mikään ihme, ottaen huomioon että koko systeemi on mielestäni aika helvetin typerä, enkä varsinaisesti haluakaan sopeutua siihen. Olen kuitenkin nykyisin lähempänä sellaista tilannetta, joka ei aiheuta jatkuvaa ahdistusta, vaikka onhan tässäkin tietysti omat huonot puolensa.